Kun en tahtonut ruveta Pauliinan varsinaiseksi ja palkatuksi seuranaiseksi, ja kun kuitenkin aloin pitää hänen seuraansa mieluisana ja sopusointuisena, sai hän minut suostumaan siihen, että yhdessä opiskelisimme jotakin, se kun olisi säännöllinen ja vakinainen keino olla yhdessä. Oppiaineeksi hän ehdotti saksankielen, jota hänen niinkuin minunkin oli vaikea oppia hallitsemaan. Päätimme ottaa tuntimme saman opettajan johdolla Rue Crécyn varrella, ja siten jouduimme olemaan yhdessä muutamia tunteja joka viikko. Herra de Bassompierre näytti olevan vallan mielissään: hän hyväksyi täydellisesti sen järjestelyn, että madame Minerva Vakavuus yhdistäisi osan vapaahetkistään hänen kauniin ja rakkaan lapsensa joutoaikaan.
Mutta kun tuo toinen itseoikeutettu tuomarini, Rue Fossetten professori, salakähmäisillä vakoilukeinoilla sai selville että minä en enää ollut yhtä liikkumaton kuin ennen, vaan lähdin säännöllisesti ulos eräiden päivien eräinä hetkinä, otti hän tehtäväkseen panna minut silmälläpidon alaiseksi. Ihmiset sanoivat että Emanuel oli kasvatettu jesuiittain parissa. Olisin helpommin uskonut tähän tietoon, jos hän olisi osannut paremmin naamioida temppunsa. Mutta nyt epäilin sitä. Ei ole maailmassa toista niin peittelemätöntä juonittelijaa, niin suoraa ja avomielistä vehkeilijää. Hänen tapanaan oli tehdä selkoa juonistaan: ensin keksiä monimutkaisia suunnitelmia ja sitten antautua selittelevään kerskailuun niiden taidokkuudesta. En tiedä huvittiko vai ärsyttikö minua enemmän, kun hän eräänäkin aamuna tuli luokseni ja kuiskasi juhlallisesti, että hän "piti minua silmällä", hän ainakin tahtoi täyttää ystävän velvollisuuden eikä jättää minua kokonaan omien oikkujeni varaan. Käytökseni näytti tähän aikaan hyvin epävakaiselta, hän ei tietänyt mitä sille oli tehtävä, hänen mielestään serkku Beck oli erittäin moitittava suvaitessaan moista häilähtelevää huikentelevaisuutta taloonsa kiinnitetyssä opettajattaressa. Mitä tekemistä kreivien ja kreivittärien, hotellien ja linnojen kanssa oli henkilöllä joka oli antautunut vakavaan kutsumukseen, kasvatustyöhön? Hänen silmissään minä olin jo kokonaan "en l'air". Kautta kunniansa hän uskoi, että olin ulkona kuutena päivänä viikon seitsemästä.
Minä sanoin: "Monsieur liioittelee. Tosin olen viime aikoina saanut nauttia pienen vaihtelun hauskuuksista, mutta vasta sitten kun se kävi välttämättömäksi, enkä ole tätä etuani käyttänyt mitenkään liikaa."
Välttämättömäksi? Miten se oli välttämätöntä? Voin kai aivan hyvin, hän arveli? Vaihtelu välttämätöntä? Hän neuvoi minua katsomaan katolisia nunnia ja tutkimaan heidän elämäänsä. He eivät pyydä vaihtelua.
En osaa sanoa mikä ilme viivähti kasvoillani hänen puhuessaan näin, mutta joka tapauksessa se ärsytti häntä, hän syytti minua huolettomaksi maailmanmieliseksi epikurolaiseksi, himoitsin muka suuruutta ja kuumeisesti janosin elämän turhaa koreutta. Minulla ei näyttänyt olevan mitään "antaumusta", ei mitään "hartautta" luonteessani, ei lempeyttä, uskoa, uhrimieltä eikä kieltäymystä. Tuntien kuinka hyödytöntä oli vastata noihin syytöksiin, jatkoin mykkänä englanninkirjoituspinkan korjaamista.
Hän ei voinut nähdä minussa mitään kristillistä: kuten moni muu protestantti mässäsin pakanuuden ylpeydessä ja itsekkyydessä.
Käännyin hänestä hieman pois ja painuin yhä kiinteämmin hiljaisuuden siiven suojaan.
Epämääräinen ääni kuului hänen hampaittensa välistä, se ei tietenkään voinut olla kirous, siihen hän oli liian jumalinen, mutta ihan varmaan kuulin sanan sacré. Surullista kertoa toistui sama sana uudelleen, ja siihen tuli lisäksi ei-kaksimielinen tuhat sitä ja sitä, kun noin kaksi tuntia myöhemmin kuljin hänen ohitseen käytävässä valmiina lähtemään saksantunnilleni Rue Crécyn varrelle. Ei ole toista niin hyvää pikku miestä kuin herra Paul muutamissa suhteissa, mutta ei myöskään ilkeämpää pikku tyrannia toisissa.
<tb>
Saksan-opettajamme, Fräulein Anna Braun, oli noin neljäkymmentäviisi-vuotias, kunnianarvoinen suorasukainen nainen. Hänen olisi kenties pitänyt elää kuningatar Elisabetin aikoina, koska hän tavallisesti nautti sekä ensimmäiseksi että toiseksi aamiaiseksi olutta ja häränpaistia. Myös näytti hänen koruttoman avomielinen saksalainen luonteensa kärsivän kauheasti siitä mitä hän sanoi englantilaiseksi umpimielisyydeksemme, vaikka luulimmekin olevamme hyvin sydämellisiä häntä kohtaan: mutta me emme taputtaneet häntä olalle, ja jos suostuimme suutelemaan hänen poskeaan, tapahtui se hiljaisesti, ilman mitään pamahtavaa maiskahdusta. Tällaiset laiminlyönnit painostivat ja masensivat häntä huomattavasti; kuitenkin suurin piirtein katsoen tulimme toimeen aika hyvin. Hän kun oli tottunut opettamaan ulkomaalaisia tyttöjä, jotka tuskin viitsivät ajatella ja oppia mitään omin päin, joilla ei ole mitään käsitystä ottelusta vaikeutta vastaan ja sen voittamisesta tarmokkaalla ajattelemisella tai ahkeruudella — näytti edistyksemme, joka itse asiassa oli sangen vaivatonta, suorastaan huumaavan häntä. Hänen silmissään olimme pari jäistä ihmeolentoa, kylmää, ylpeätä ja yliluonnollista.