Ja tuo harmistunut ja voitonriemuinen, kaunis ja ilkeä olento nauroi. Minä en voinut käsittää mitä hän tarkoitti, enkä tahtonut kysyä häneltä: olin hämilläni. Nähdessäni kuitenkin hänen ilmeensä äärimmäisen viattomuuden — johon yhtyi ohimenevää pahankurisuutta ja ilkastelua — kysyin vihdoin:
"Kuka puhuu teille epämiellyttävästi ja vahingollisesti sellaisista asioista? Kuka teille läheinen henkilö uskaltaisi tehdä niin?"
"Lucy", vastasi hän pehmeämmin, "on eräs henkilö, joka väliin tekee minut onnettomaksi, ja soisin hänen pysyvän poissa — en tarvitse häntä."
"Mutta kuka se voi olla, Pauliina? Te saatte minut aivan hämmästymään."
"Se on — se on serkkuni Ginevra. Joka kerta kun hänellä on lupa käydä rouva Cholmondeleyn luona, hän käy myös täällä, ja aina kun hän tapaa minut yksin, hän alkaa puhua ihailijoistaan. Rakkautta, kyllä kai! Kuulisitte vain mitä kaikkea hän sanoo rakkaudesta."
"Oh, minä olen kuullut", sanoin aivan kylmästi, "ja itse asiassa on ehkä hyvä että tekin olette kuullut, sitä ei kannata surra, se on niin kuin olla pitää. Mutta eihän Ginevra toki voi vaikuttaa teihin. Te voitte katsoa yli sekä hänen päänsä että hänen sydämensä."
"Hän vaikuttaa minuun hyvin paljon. Hänellä on taito häiritä onneani ja saada mielipiteeni sekaisin. Hän loukkaa minua tunteillaan ihmisiä kohtaan, jotka ovat minulle rakkaimmat."
"Mitä hän sanoo, Pauliina? Antakaa minulle jokin käsitys asiasta.
Ehkä voi vielä tehdä tyhjäksi tapahtuneen vahingon."
"Hän halventaa ihmisiä joita olen kauimmin ja eniten pitänyt arvossa.
Hän ei säästä rouva Brettonia — hän ei säästä… Grahamia."
"Ei, sen tiedän, mutta kuinka hän sekoittaa nämä tunteeseensa ja… rakkauteensa? Hän sekoittaa ne, vai kuinka?"