"Ei vaan voi olla ihmettelemättä muutamia asioita", intti hän.
"Ihmetelkää omien kättenne saavutuksia. Oletteko vihdoinkin valmis?"
"Olen, sallikaa minun tarttua käsivarteenne."
"Sitä en tahtoisi, kuljetaan vierekkäin."
Kun hän tarttui käsivarteeni, nojautui hän aina minuun koko painollaan, ja koska en ollut herrasmies enkä hänen ihailijansa, en pitänyt siitä.
"Kas siinä taas", hän huudahti. "Kun tarjouduin tarttumaan käsivarteenne, luulin sillä ilmaisevani että hyväksyn pukunne ja yleisvaikutuksenne: tarkoitin sen kohteliaisuudeksi."
"Niinkö? Tarkoititte, lyhyesti sanoen, ilmaista että ette häpeä vaikka teidät nähtäisiin kadulla minun seurassani, vai kuinka? Sitäkö että jos rouva Cholmondeley lellittelee sylikoiraansa jossakin ikkunassa ja eversti de Hamal kaivaa hampaitaan jollakin parvekkeella ja jos he sattuisivat näkemään vilauksen teistä, ette vallan pahasti punastuisi seuralaisenne tähden?"
"Niin", sanoi hän sillä suorasukaisuudella joka oli hänen paras puolensa — joka antoi eräänlaista rehellisyyden sävyä hänen valheilleenkin, kun hän lasketteli sellaisia — joka sanalla sanoen oli suola, ainoa säilyttävä aines luonteessa joka muuten ei ollut luotu pysymään koossa.
Minä jätin ilmeeni tehtäväksi vastata tähän "niin"-sanaan, tai pikemmin kiirehti alahuuleni vaistomaisesti kieleni edelle, ja tietenkään ei hänelle suomassani katseessa ilmennyt kunnioitusta eikä vakavuutta.
"Te vihainen ja ylenkatseellinen olento", hän jatkoi, kun kuljimme suuren torin poikki ja tulimme hiljaiseen hauskaan puistoon, joka oli lyhin tie Rue Crécylle. "Ei kukaan koko maailmassa ole koskaan minua kohtaan ollut sellainen turkkilainen kuin te."