"Oma syynne: jättäkää minut rauhaan, olkaa järkevä ja pysykää vaiti — kyllä minä teidät rauhaan jätän."
"Ikään kuin teidät voisi jättää rauhaan, kun olette niin omituinen ja salaperäinen!"
"Koska omituisuus ja salaperäisyys ovat kokonaan omien aivojenne tuotteita — pelkkää kuvittelua — ei enempää eikä vähempää, niin olkaa hyvä ja pitäkää ne poissa näkyvistäni."
"Mutta oletteko te sitten jokin?" intti hän ja työnsi kätensä vastustelustani huolimatta käsivarteni alle, jolloin tuo käsivarsi painautui epäystävällisen kiinteästi kylkeäni vasten karkottaakseen tungettelijan.
"Olen", sanoin, "olen nouseva henkilö: ennen erään vanhan naisen seuralainen, sitten pientenlasten kasvattaja, nyt opettajatar."
"Kertokaa — kertokaa minulle kuka olette! Minä en sano kenellekään", pyysi hän pitäen hullunkurisen itsepintaisesti kiinni tuosta incognito-ajatuksesta, jonka oli saanut päähänsä, rutisti käsivartta, jonka hän nyt oli saanut kokonaan haltuunsa, ja maanitteli ja vannotti kunnes minun oli pakko pysähtyä keskelle puistoa nauramaan. Koko matkamme ajan hän kehitteli tätä aihetta mitä eriskummallisimmalla tavalla, osoittaen itsepintaisella herkkäuskoisuudellaan tai epäuskollaan kykenemättömyytensä käsittämään kuinka kukaan ihminen, jota ei pidä pystyssä syntyperä tai rikkaus, jota ei tue jokin tietoisuus nimestä tai sukulaisuussuhteista, saattaa säilyttää järkiperäisesti nuhteettoman asenteen. Mitä minuun tulee, riitti mielenrauhalleni täydellisesti, että minut tunnettiin niissä asioissa joissa tahdoin tulla tunnetuksi, muu painoi mieltäni hyvin keveästi! Sukuperä, yhteiskunnallinen asema ja kätketty älyllinen omaisuus pitivät hallussaan suunnilleen yhtä suurta alaa harrastuksistani ja ajatuksistani. Ne olivat kolmannen luokan asukkaitani, joille saatoin myöntää paikan vain pienessä seurusteluhuoneessa ja takimmaisessa makuuhuoneessa, ja jos ruokasali ja salonki sattuivatkin olemaan tyhjinä, en sitä niille tunnustanut, koska vähempikin mukavuus mielestäni sopi niiden olosuhteisiin. Maailma, sen opin pian huomaamaan, arveli toisin, enkä epäile etteikö maailman katsantokanta ole sangen oikea, mutta uskon sentään etten minäkään omassani ole aivan väärässä.
On ihmisiä joita halvempi asema alentaa siveellisesti, joille ylhäisten tuttavien menetys merkitsee itsekunnioituksen menetystä. Eivätkö he ole oikeassa pannessaan etusijalle säädyn ja seurapiirin, joka varjelee heitä alennuksesta? Jos jostakin ihmisestä tuntuu että hän tulisi omien silmiensä halveksimaksi, jos yleisesti tiedettäisiin että hänen esi-isänsä olivat alhaisoa eivätkä aatelistoa, köyhiä eivätkä rikkaita, niin olisiko oikein moittia häntä ankarasti siitä että hän tahtoo pitää nuo tuhoisat seikat salassa, hätkähtää, vapisee ja hämmentyy jos ne uhkaavat tulla ilmi? Mitä kauemmin elämme, sitä enemmän laajenee kokemuksemme ja sitä vähemmän kärkkäitä olemme tuomitsemaan naapurimme käytöstä, kysymään maailman viisautta, ja missä vain huomaammekin puolustuskeinoja, joko suojaamaan kainostelijan hyvettä tai maailmanmiehen kunniallisuutta, siinä niitä ihan varmaan tarvitaankin.
Tulimme hotelli Crécyhin, Pauliina oli valmis, rouva Bretton oli hänen mukanaan, ja hänen ja herra de Bassompierren saattamina meidät pian johdettiin juhlapaikalle, istutettiin hyville sijoille, sopivan välimatkan päähän puhujanlavasta. Athénée'n nuoriso järjestyi eteemme, viranomaiset ja pormestari istuivat kunniapaikoilla, nuoret prinssit opettajineen asettuivat näkyvälle paikalle, ja itse salin täytti kaupungin ylimystö ja paras porvaristo.
En ollut vielä ehtinyt miettiä enkä kysyä kuka olisi se opettaja, joka oli pitävä puheen. Minulla oli epämääräinen aavistus että jokin oppinut oli nouseva pystyyn ja pitävä muodollisen puheen, puoleksi opetusta koulun oppilaille, puoleksi imartelua nuorille prinsseille.
Puhujanlava oli tyhjä kun astuimme sisään, mutta kymmenen minuutin kuluttua se täyttyi. Äkkiä, sekunnissa, ilmestyi punaisen pulpetin yläpuolelle eräs pää, rinta ja käsivarret. Tuon pään minä tunsin, sen väri, muoto, ryhti ja ilme olivat tutut sekä minulle että neiti Fanshawelle. Lyhyeksi leikatun tukan tummuus, otsan leveys ja kalpeus, katseen sinertävä salama, kaikki nuo yksityiskohdat olivat niin kotonaan muistissani ja liittyivät niin moneen eriskummalliseen seikkaan, että niiden äkkiarvaamaton ilmestyminen miltei kutkutti nauruhermoja. Omasta puolestani tunnustankin että nauroin kunnes minun oli aivan lämmin, mutta sitten taivutin pääni ja uskoin hilpeyteni vain nenäliinalleni ja alasvedetylle harsolleni.