Luulen että olin iloinen nähdessäni herra Paulin, luulen että oli ennen kaikkea hauskaa nähdä hänen seisovan siinä, ylpeänä ja rehtinä, mustana ja vilpittömänä, itsepäisenä ja pelottomana, aivan kuin koulussa hallitessaan luokkaa opettajanpöydältään. Hänen läsnäolonsa oli sellainen yllätys, en ollut hetkeäkään ajatellut näkeväni häntä siinä, vaikka tiesinkin hänen hallitsevan kirjallisuuden oppituolia lukiossa. Kun hän oli puhujanlavalla, olin varma ettemme olisi tuomitut kuulemaan muodollisuuksia emmekä imartelua, mutta siihen mitä meille tarjottiin, siihen mikä äkkiä, nopeasti, yhtäjaksoisesti alkoi vuotaa päämme yli — myönnän etten ollut valmistunut siihen.
Hän puhui prinsseille, aatelisille, virkamiehille ja porvareille aivan yhtä helposti, melkein yhtä terävän ja sapekkaan vakavasti kuin hänellä oli tapana saarnata kolmelle luokallemme Rue Fossetten varrella. Hän ei puhunut oppilaille koulupoikina, vaan tulevina kansalaisina ja heräävinä isänmaanystävinä. Niitä aikoja, joita Eurooppa sen jälkeen on kokenut, ei ollut vielä ennustettu, ja herra Emanuelin henki tuntui minusta oudolta. Kuka olisi uskonut että tuo Labassecourin lattea ja viljava maa saattoi tuottaa valtiollisia vakaumuksia ja kansallistunteita, sellaisia kuin nyt niin voimakkaasti ilmaistiin? Hänen mielipiteittensä suunnasta minun ei ole tarvis tässä tehdä tarkemmin selvää, sallittakoon minun kuitenkin sanoa että uskoin pikku miehen olevan yhtä paljon oikeassa kuin hän oli vakava sanoissaan: kaikessa kiivaudessaan hän oli ankara ja järkevä, hän tallasi utopistien teorioita jalkoihinsa, hän hylkäsi hurjat unelmat ylenkatseellisesti, mutta kun hän vastusti tyranniutta — ah, silloin välähti hänen silmissään tuli jota kannatti nähdä, ja kun hän puhui vääryydestä, ei hänen äänessään ollut mitään epävarmaa kaikua, vaan se muistutti pikemmin torvien ääniä, joita illalla kuuluu puistosta.
En usko että hänen jalo innostuksensa yleensä kykeni sytyttämään hänen kuulijakuntaansa, mutta muutamien lukion nuorukaisten mieli leimahti, kun hän kaunopuheisesti sanoi heille minkä tuli olla heidän polkunsa ja pyrkimyksensä oman maan ja Euroopan tulevaisuuden hyväksi. He tervehtivät häntä pitkällä, äänekkäällä, raikuvalla eläköön-huudolla, kun hän lopetti tulisen puheensa. Hän oli heidän lempiopettajansa.
Kun seurueemme lähti salista, seisoi hän oven luona, hän näki ja tunsi minut ja nosti hattuaan sekä pisti kättä ohimennessä ja kuiskasi: "Mitä sanotte?" Kysymys oli suurenmoisen kuvaava ja muistutti minua tänäkin hänen voitonriemunsa hetkenä siitä urkkivasta levottomuudesta, siitä mielestäni tarpeellisen itsehillinnän puutteesta, joka kuului hänen vikoihinsa. Hänen ei olisi tarvinnut juuri siinä kysyä mitä minä ajattelin tai mitä kukaan muu ajatteli, mutta hän välitti siitä ja oli liian luonnollinen salaamaan, liian välitön tukahduttamaan toiveitaan. No hyvä, jos moitin hänen liikaa kiihkeyttään, pidin hänen naiivisuudestaan. Olisin kiittänyt häntä, minulla oli yllin kyllin kiitosta sydämessäni, mutta voi! ei sanoja huulilla. Kenellä on sanat valmiina oikealla hetkellä? Sopertelin pari vaivaista lausetta, mutta olin todella iloinen kun muut ihmiset tulivat vuolaine onnitteluineen ja peittivät minun puutteellisuuteni heidän runsauteensa.
Muuan herrasmies esitti hänet de Bassompierrelle, ja kreivi, joka myös oli erittäin mieltynyt puheeseen, pyysi pikku professoria seuraamaan hänen ystäviään (joista useimmat olivat myös herra Emanuelin ystäviä) ja tulemaan heidän kanssaan päivälliselle hotelli Crécyhin. Hän kieltäytyi päivällisestä, sillä hän oli aina hieman arka isoisten lähentymisen suhteen: hänen lihastensa jännittämisessä oli itsepintaisen riippumattomuuden voimaa — ei tungettelevaa, vaan aika mieluisaa havaita, mikäli edistyi hänen luonteensa tuntemisessa. Hän lupasi kuitenkin pistäytyä kreivin luona myöhemmin illalla ystävänsä herra A:n, erään Ranskan akatemian jäsenen kanssa.
Niillä päivällisillä olivat sekä Ginevra että Pauliina hyvin kauniit omalla tavallaan. Edellinen kenties sai kerskua etusijasta ulkonaisissa suloissa, mutta jälkimmäinen loisti kirkkaampana mitä tulee hienompiin ja henkisempiin viehätyskeinoihin: silmien säteilyyn ja kaunopuheisuuteen, katseen viehkeyteen, ilmeiden miellyttävään vaihteluun. Ginevran tummanpunainen puku korosti hyvin hänen kutriensa vaaleutta ja oli sopusoinnussa hänen ruusumaisen kukoistuksensa kanssa. Pauliinan puku — ruumiinmukainen, virheettömän siro, kangas hohtavan valkoista — sai silmän iloitsemaan hipiän hennoista värivivahduksista, ilmeiden herkästä eloisuudesta, silmien hellästä syvyydestä, ruskean tukan runsaudesta — se oli tummempi kuin hänen englantilaisen serkkunsa, niin olivat myös kulmakarvat, silmäripset, täyteläiset teränkehät ja suuret liikkuvat silmäterät. Luonto oli piirtänyt kaikki nämä yksityiskohdat kevyesti, huolettomalla kädellä neiti Fanshawelle, kun taas neiti de Bassompierrellä se oli kehittänyt ne korkeaan ja hienoon valmiuteen saakka.
Pauliina ujosteli tiedemiehiä, ei kuitenkaan aivan mykkyyteen saakka: hän keskusteli vaatimattomasti, arasti, ei ilman ponnistuksia, mutta niin todella viehkeästi, niin hienon ja terävän älykkäästi, että hänen isänsä useat kerrat keskeytti oman keskustelunsa kuunnellakseen ja kiinnitti häneen ylpeän ihastuneen katseensa. Hänet oli vetänyt keskusteluun eräs kohtelias ranskalainen, hyvin oppinut mutta myös hyvin seurustelutaitoinen mies. Olin ihastunut Pauliinan ranskankieleen, se oli moitteetonta — lauserakenne oikea, sanonnat virheettömät, ääntäminen puhdasta, Ginevra, joka oli elänyt puolet ikäänsä mannermaalla, ei saanut aikaan mitään sen vertaista. Eipä siltä että neiti Fanshawelta koskaan olisi puuttunut sanoja, mutta todelliseen sujuvuuteen ja puhtauteen ei hän ollut päässyt eikä ollut pääseväkään kului sitten aikaa miten paljon tahansa. Tässäkin suhteessa de Bassompierre sai olla tyytyväinen, sillä kieleen nähden hän oli ankara.
Oli toinenkin kuuntelija ja tarkkaaja, eräs joka virkansa vaatimusten tähden oli tullut myöhään päivälliselle. Tohtori Bretton arvosteli hiljaisesti molempia neitejä asettuessaan paikalleen pöytään, ja tuo varovainen tarkkailu toistui useammin kuin kerran. Hänen tulonsa herätti neiti Fanshawen, joka oli tähän asti näyttänyt välinpitämättömältä; hän muuttui nyt hymyileväksi ja suopeaksi, puheli — vaikka se, mitä hän sanoi, osui harvoin paikalleen — tai pikemmin oli nöyryyttävästi alapuolella keskimitan. Hänen kevyt hajanainen lörpöttelynsä olisi aikoinaan ihastuttanut Grahamia, kenties miellytti se häntä vieläkin; ehkä oli pelkkää kuvittelua luulla että vaikka hänen silmänsä ja korvansa saivatkin ravintoa, hänen tarkka makunsa ja vilkas älynsä eivät saaneet yhtä paljon tyydytystä, yhtä hyvää kestitystä. Varmaa on, että niin levottomasti ja vaateliaasti kuin hänen huomiotaan kysyttiinkin, hän kohteliaasti antoi kaiken mitä pyydettiin, eikä hänen käytöksessään tuntunut mielenkarvautta eikä kylmyyttä. Ginevra oli hänen naapurinsa ja häneen tohtori John kohdisti kaiken huomionsa päivällisen aikana. Ginevra näytti tyytyväiseltä ja siirtyi salonkiin varsin hyvällä tuulella.
Mutta tuskin olimme ehtineet tuohon turvapaikkaan, kun hän taaskin muuttui veltoksi ja välinpitämättömäksi. Hän heittäytyi sohvalle ja selitti että niin puhe kuin päivällinen olivat olleet typeriä, ja kysyi serkultaan kuinka tämä jaksoi kuunnella noita proosallisia kirjatoukkia, joita hänen isänsä kokoili ympärilleen. Mutta heti kun herrat kuuluivat lähtevän liikkeelle, hänen panettelunsa lakkasi, hän hyökkäsi pystyyn, lensi pianon luo ja iski siihen ponnekkaasti. Tohtori Bretton, joka astui sisään ensimmäisten joukossa, istahti hänen viereensä. Luulin ettei hän kauan pysyisi siinä; takkavalkean ääressä oli toinen paikka, jonne odotin näkeväni hänen mielittelevän, mutta hän vain tarkasteli sitä silmillään, ja kun hän katseli, valtasivat toiset sen. Pauliinan viehkeys ja henkevyys miellytti ajattelevia ranskalaisia: hänen kauneutensa hienous, hänen käytöksensä vieno kohteliaisuus, hänen lapsellinen mutta oikea ja synnynnäinen tahdikkuutensa viehätti heidän luontaista makuaan. He kokoontuivat hänen ympärilleen, ei puhumaan tieteistä, mikä olisi tehnyt hänet mykäksi, vaan koskettelemaan erinäisiä aiheita kirjallisuuden, taiteen ja nykyajan elämän alalta, ja keskustelussa kävi piankin ilmi että hän oli sekä lukenut että ajatellut. Minä kuuntelin. Olen varma että vaikka Graham seisoi taempana, hän myös kuunteli: hänen kuulonsa kuten näkönsäkin oli hieno, nopea, tarkka. Tiesin että hän kuuli keskustelun, tunsin että tapa millä sitä suoritettiin, miellytti häntä tavattomasti — miellytti miltei tuskallisesti.
Pauliinassa oli enemmän voimaa — sekä taiteen että luonteen — kuin useimmat ihmiset olettivat — kuin Graham itse kuvitteli — enemmän kuin hän koskaan näytti niille jotka eivät halunneet sitä nähdä. Puhuakseni totta, lukija, ei ole mitään verratonta kauneutta, ei mitään täydellistä suloa eikä luotettavaa hienostusta ilman yhtä verratonta, yhtä täydellistä, yhtä luotettavaa voimaa. Yhtä hyvin voisit odottaa näkeväsi hyviä hedelmiä ja kukkia juurettomassa ja mehuttomassa puussa, kuin kestävää viehätystä heikossa ja veltossa luonteessa. Hetkisen aikaa voi kukoistava näennäiskauneus rehottaa heikkouden ympärillä, mutta se ei voi kestää tuulenpuuskaa, se katoaa pian, selkeimmässäkin päivänpaisteessa. Graham olisi hämmentynyt jos jokin viisas henki olisi kuiskannut hänelle siitä jäntevyydestä ja voimasta, joka piti yllä tuota hentoa luonnetta, mutta minä, joka olin tuntenut hänet lapsena, tiesin tai aavistin kuinka hyvät ja väkevät juuret kiinnittivät hänen sulonsa todellisuuden lujaan maaperään.