"Se on kylläkin mahdollista."
"Kuitenkin", hän jatkoi, "on tuollainen palaaminen epätäydellistä — tarvitsee vahvistusta, siinä on siksi paljon unen himmeätä tai kuvittelun hataraa luonnetta, että välttämättä tarvitaan silmänkääntäjän todistusta sitä tukemaan. Ettekö te ollutkin vieraana Brettonissa kymmenen vuotta sitten, kun herra Home toi äitini luo pienen tyttärensä, jota silloin sanoimme 'pikku Pollyksi'?"
"Olin siellä sinä iltana kun hän tuli, ja myös sinä aamuna kun hän lähti pois."
"Aika erikoinen lapsi, eikö ollutkin? Tahtoisin tietää kuinka kohtelin häntä. Olinkohan mieltynyt lapsiin siihen aikaan? Oliko minussa mitään kilttiä tai lempeätä siihen aikaan — kun olin tuollainen suuri huoleton koulupoika? Mutta te ette tietenkään muista minua."
"Olette nähnyt oman kuvanne La Terrassessa. Se on hyvin näköisenne.
Käytöksessänne olitte miltei sama eilen kuin tänään."
"Mutta Lucy, mitä nyt? Tuollainen oraakkelimainen puhe kiihdyttää uteliaisuuttani. Mitä olen tänään? Mitä olin eilen tai kymmenen vuotta sitten?"
"Kiltti sille joka miellytti teitä — epäystävällinen tai häijy ette kenellekään."
"Sitten olette väärässä. Luulen että olin melkein peto teille, esimerkiksi."
"Peto! Ei, Graham, minä en koskaan olisi kärsivällisenä sietänyt petomaisuutta."
"Tämän minä ainakin muistan: hiljainen Lucy Snowe ei saanut maistaa suopeuttani."