"Te luulitte niin."

"Muistan sen aivan hyvin. Soisinpa voivani kertoa hänelle kaiken mitä muistan, tai vielä kernaammin soisin että joku, te esimerkiksi, menisitte hänen taakseen ja kuiskaisitte sen kaiken hänen korvaansa, ja minulla olisi ilo — täältä missä istun — tarkata hänen ilmettään tuon tiedonannon aikana. Voisitteko suorittaa sen, mitä luulette, Lucy, ja tehdä minut iäti kiitolliseksi?"

"Voisinko tehdä teidät iäti kiitolliseksi?" sanoin minä. "En, minä en voi." Ja minä tunsin sormieni liikehtivän ja käteni tarttuvan yhteen: tunsin myös sisäistä rohkeutta, lämmintä ja sitkeätä. Tässä asiassa minua ei haluttanut tehdä tohtori Johnille mieliksi, ei ensinkään. Totesin nyt mieluisan voimakkaasti, kuinka täydellisen väärin hän ymmärsi luonnettani ja olemustani. Hän tahtoi minut aina esittämään osaa joka ei ollut omani. Luonto ja minä vastustimme häntä. Hän ei ensinkään arvannut mitä minä tunsin: hän ei lukenut silmistäni, kasvoistani eikä liikkeistäni, vaikka, sitä en epäile, ne kaikki puhuivat. Hän kumartui lähemmäksi maanittelevasti ja sanoi pehmeällä äänellä: "Tehkää minulle mieliksi, Lucy."

Ja minä olisin tehnyt hänelle mieliksi tai ainakin olisin selvästi valistanut häntä ja opettanut hänelle, ettei hänen enää koskaan tarvinnut odottaa saavansa minusta avuliaan kamarineidin osan esittäjää rakkausnäytelmään, kun heti hänen hiljaisen mutta kiihkeän kuiskauksensa jälkeen, miltei yhtyen hänen pyytävään vienoon sanaansa "Tehkää minulle mieliksi, Lucy", kuului toiselta puolen terävän vihlova sihinä.

"Petite chatte, doucerette, coquette!" sihisi tuo odottamaton jättiläiskäärme, "vous avez l'air bien triste, soumise, rêveuse, mais vous ne l'êtes pas: c'est moi qui vous le dis: Sauvage! la flamme à l'âme, l'éclair aux yeux!"[82]

"Oui; j'ai la flamme à l'âme, et je dois l'avoir!"[83] vastasin ja käännyin oikeutetun vihan vallassa, mutta professori Emanuel oli sähissyt solvauksensa ja poistunut.

Pahinta asiassa oli että tohtori Bretton, jolla oli terävä ja tarkka kuulo, niinkuin jo olen sanonut, erotti joka sanan tästä äkkijupakasta. Hän pani nenäliinan suunsa eteen ja nauroi niin että hytkyi.

"Hyvin tehty, Lucy", hän huudahti, "mainiota, kissanpoikanen, pikku keimailija! Oi, minun täytyy kertoa äidille! Onko se totta, Lucy, vai puoleksi totta? Minä uskon että se on: tehän lennätte punaiseksi kuin neiti Fanshawen puku. Ja totisesti, kautta kunniani, nyt katselen häntä, ja sehän on tuo sama pikku mies, joka niin julmistui teihin konsertissa: ihan sama, ja hän raivoaa sielussaan tällä hetkellä, kun näkee minun nauravan. Oi, minun täytyy tehdä hänelle kiusaa."

Ja Graham antautui kujeilunhalunsa valtaan, nauroi, ilkamoi ja kuiski, kunnes en enää kestänyt ja silmäni täyttyivät.

Äkkiä hän rauhoittui: tyhjä paikka ilmestyi neiti de Bassompierren lähelle; piiri joka ympäröi häntä, näytti olevan hajoamassa. Tuo liike sattui heti Grahamin silmiin, jotka olivat virkut hänen nauraessaankin. Hän nousi, kokosi rohkeutensa, astui huoneen poikki ja anasti tuon etuuden. Tohtori John oli läpi koko elämänsä onnen poika — menestyksen mies. Ja minkä tähden? Koska hänellä oli silmät huomaamaan hyvän tilaisuuden, rohkeutta ryhtyä tekoon oikealla ajalla ja voimaa suorittaa työ hyvään päätökseen. Eikä mikään itsevaltainen intohimo pidättänyt häntä, mikään liika innostus, mikään heikkous ei ollut esteenä hänen tiellään. Kuinka kaunis hän oli tällä hetkellä! Kun Pauliina katsahti häneen, kohtasi tytön silmäys heti hyökkäävän katseen, tulisen mutta vaatimattoman; ja nuoren miehen kasvoissa, kun hän puhutteli tyttöä, oli puoleksi punastusta, puoleksi hehkua. Hän seisoi Pauliinan vieressä rohkeana ja ujona, alistuvana ja tunkeilemattomana, mutta kuitenkin varmana päämäärästään ja antautuvana tunteessaan. Tajusin tämän kaiken yhdellä silmäyksellä. En jatkanut havaintojentekoa — puuttui aikaa, jos olisikin ollut halua: ilta oli myöhäinen ja Ginevran ja minun olisi jo pitänyt olla Rue Fossettella. Minä nousin ja toivotin hyvää yötä kummitädilleni ja herra de Bassompierrelle.