En tiedä oliko professori Emanuel huomannut kuinka vastahakoisesti kuuntelin tohtori Brettonin lörpöttelyä, vai oliko hän ymmärtänyt että olin pahoilla mielin ja että ilta kokonaisuudessaan ei ollut pelkkää nautintoa ja ilakointia kevytmieliselle ja huvinhaluiselle mademoiselle Lucielle, mutta kun olin jättämäisilläni huoneen, hypähti hän viereeni ja kysyi oliko minulla saattajaa Rue Fossettelle. Professori puhui nyt kohteliaasti, vieläpä nöyrästi, ja näytti katuvalta ja anteeksipyytävältä, mutta minä en voinut antaa tunnustusta hänen kohteliaisuudelleen vain yhdestä sanasta enkä vastata hänen katumukseensa ennenaikaisella unohduksella. Koskaan tätä ennen en ollut tuntenut halua ottaa pahakseni hänen oikkujaan tai suuttua hänen vihanpuuskistaan, mutta se mitä hän oli tänä iltana sanonut, tuntui mielestäni anteeksiantamattomalta; halusin ilmaista, joskin hienosti vain, että mitä syvimmin paheksuin hänen menettelyään. Sanoin vain: "Minulla on saattaja."
Mikä oli totta, koska Ginevra ja minut aiottiin saattaa kotiin vaunukyydillä, ja minä kuljin hänen ohitseen kevyesti kumartaen. Hän oli tottunut saamaan sellaisen tervehdyksen oppilailta jotka luokassa menivät hänen pöytänsä ohi.
Etsittyäni huivini palasin eteiseen. Emanuel seisoi siellä ikään kuin odottaen. Hän huomautti että ilta oli kaunis.
"Niinkö?" sanoin, enkä muuta voinut kuin nauttia ääneni tiivistetyn pidätetystä ja jäisestä sävystä. Osasin niin harvoin pysyä päätöksessäni ja loppuun asti näytellä hillittyä ja kylmää, kun olin loukkautunut tai pahoillani, että nyt olin miltei ylpeä tämän yhden ponnistuksen menestyksestä. Tuo "Niinkö?" kuului aivan kuin toisen ihmisen sanalta. Olin kuullut sadoittain tuollaisia teeskenneltyjä, laimeita, kuivia pikku lauseita ainakin parinkymmenen itserakkaan ja itsekylläisen missin tai mademoisellen nyrpistetyiltä korallihuulilta. Tiesin ettei herra Paulin tarvinnut kovin kauan kestää tällaista keskustelua, mutta totisesti hän ansaitsi näytteen lyhyestä ja kuivakiskoisesta puhuttelusta. Uskon että hän itsekin arveli niin, sillä hän nieli annoksen hiljaisesti. Hän katseli huiviani ja moitti sitä ohueksi. Sanoin hänelle päättävästi että se oli niin paksu kuin halusinkin. Vetäydyin kauemmaksi, nojauduin portaiden kaidepuuhun, kiedoin huivin ympärilleni ja kiinnitin katseeni synkkiin uskonnollisiin maalauksiin, jotka pimensivät seinää.
Ginevra oli hidas tulemaan, ja hänen vitkastelunsa tuntui sietämättömältä. Paul oli vielä siinä, ja korvani odottivat vihaista ääntä hänen huuliltaan. Hän tuli lähemmäksi. "No nyt uusi sähähdys", ajattelin, ja jollei se olisi ollut niin epäkohteliasta, olisin voinut panna kädet korvilleni kauhuissani siitä mitä tulossa oli. Mikään ei tapahdu niin kuin odotamme: odotat kuhertelua tai kuisketta ja kuuletkin hätähuudon tai tuskanparahduksen. Odotat vihlovaa huutoa, vihaista uhkausta, ja säätkin ystävällisen tervehdyksen, säyseän ja suopean kuiskeen. Herra Paul puhui kauniisti:
"Ystävät", hän sanoi, "eivät riitele yhdestä sanasta. Sanokaa olinko se minä vai oliko se tuo suuri typerä englantilainen" (niin halventavan nimen hän antoi tohtori Brettonille), "joka sai silmänne kosteiksi ja poskenne niin kuumiksi kuin ne vieläkin ovat?"
"En tiedä teidän, monsieur, enkä kenenkään muunkaan kiihdyttäneen minua sillä tavoin kuin sanotte", oli vastaukseni, ja sanoessani sen pääsin taaskin voitolle tavallisesta itsestäni ja pyöräytin siron jäisen valheen.
"Mutta mitä minä sanoin?" jatkoi hän, "sanokaa se minulle, olin suuttunut. Olen unohtanut sanani, mitkä ne olivat?"
"Sellaiset että on paras unohtaa ne", sanoin vielä yhtä tyynesti ja kylmästi.
"Minun sanani siis haavoittivat teitä? Pitäkää niitä lausumattomina, sallikaa minun ottaa ne takaisin, antakaa minulle anteeksi."