"Mademoiselle", hän sanoi, "en tahtoisi edes viidenkolmatta frangin rahasta mennä tuohon luokkaan juuri nyt: monsieur'n silmälasit ovat todella kauheat, ja nyt on tullut sanantuoja Athénée'sta. Sanoin madame Beckille etten uskalla toimittaa asiaa, ja hän käski minua jättämään sen teidän tehtäväksenne."
"Minun! Ei, se on liian hullua! Se ei kuulu minun velvollisuuksiini. Kas niin, Rosine, kantakaa oma taakkanne. Olkaa rohkea — koettakaa vielä kerran."
"Minäkö, mademoiselle? — mahdotonta! Viisi kertaa olen suututtanut hänet jo tänään. Madamen pitäisi totisesti palkata poliisi tähän työhön. Uh! Minä en jaksa enää!"
"Pyh, olette vain pelkuri. Mitä asiaa teillä olisi?"
"Juuri sellaista mitä monsieur vähimmin haluaa kiusakseen: ehdoton kutsu tulla Athénée'hen heti paikalla, koska sinne on saapunut virallinen vieras — tarkastaja — en tiedä mikä, ja monsieur'n täytyy tavata hänet, ja te tiedätte kuinka hän vihaa täytyy-sanaa."
Tiesin, minä tiesin sen hyvinkin. Tuo äksy pikku mies vihasi suitsia ja kannuksia; sai olla varma että hän kapinoisi kaikkea ehdotonta tai pakollista vastaan. Otin kuitenkin vastuun harteilleni — en suinkaan ilman pelkoa, mutta pelkoon sekaantui muita tunteita, niiden joukossa uteliaisuutta. Avasin oven, astuin sisään, suljin sen perässäni niin nopeasti ja ääneti kuin hieman epävakainen käteni suinkin salli, sillä hitaus tai kovaäänisyys, lukon ratistaminen tai oven jättäminen ammolleen olivat raskauttavia asianhaaroja, jotka usein olivat seurauksiltaan tuhoisammat kuin tuo ääretön rikos itse. Siinä seisoin, ja tuolla hän istui, hän oli ilmeisesti pahalla tuulella — melkein pahimmillaan; hänellä oli laskentotunti — sillä hän antoi tunteja missä aineessa milloinkin päähän pisti — ja laskento, joka oli kuiva aine, sai hänet aina pahalle tuulelle: ei ollut sitä oppilasta, joka ei olisi vapissut kun hän rupesi puhumaan numeroista. Hän istui kumartuneena pöytänsä yli: katseen kohottaminen kun ovi kuului avautuvan ja joku siis suoranaisesti rikkoi hänen tahtoaan ja lakiaan, oli ponnistus jota hän sillä hetkellä ei saanut itseään tekemään. Se oli yhdentekevää, voitinhan siten aikaa ja ehdin kulkea pitkän luokan päästä päähän, ja minun omituisuuksiini sopi paljon paremmin kohdata läheltä hänen vihansa purkaus kuin kestää loitolta sen uhkaus.
Hänen pöytänsä eteen pysähdyin, suoraan eteen. Tietenkään en ansainnut välitöntä huomiota: hän jatkoi tuntiaan. Mutta ylenkatse ei mielestäni kelvannut — hänen täytyi kuulla asiani ja vastata siihen.
Koska en ollut kyllin pitkä nostamaan päätäni hänen pöytänsä yli, joka oli korokkeella, ja siten jäin näkymättömiin, uskalsin kurkistaa pöydän sivulta, ensin vain saadakseni paremman näköalan hänen kasvoihinsa, jotka sisäänastuessani olivat hämmästyttävässä ja hupaisassa määrässä muistuttaneet mustankeltaisen tiikerin naamaa. Kahdesti sain rankaisematta nauttia tästä syrjäkatseesta, koska suoritin temppuni tulematta huomatuksi, kolmannella kerralla oli silmäni tuskin ehtinyt häämöttää pöydän pimennon takaa, kun se nähtiin ja lävistettiin suoraan silmäterän kohdalta — lävistettiin silmälasien takaa. Rosine oli oikeassa, noihin silmälaseihin sisältyi todellinen jähmettynyt kauhu, joka voitti niiden käyttäjän omien silmien liikkuvan vihan.
Huomasin nyt mikä etu oli läheisyydestä: nämä likinäköisen silmälasit olivat kelpaamattomat tarkastamaan rikollista monsieur'n nenän edessä, niinpä hän riisui ne pois, ja olimme tasaväkisemmät.
Olen iloinen etten todellakaan pelännyt häntä paljon — itse asiassa en tuntenut minkäänlaista kauhua näin lähellä häntä, sillä kun hän pyysi nuoraa ja hirsipuuta toteuttaakseen äsken lausumansa tuomion, kykenin ojentamaan hänelle neulallisen koruompelulankaa niin mukautuvan kohteliaasti, että se ei muuta voinut kuin lievittää edes pienen osan hänen tavatonta kiukkuaan. Tietenkään en komeillut tällä kohteliaisuudella kaikkien nähden, ojensin langan vain pöydän kulman takaa ja kiinnitin sen, silmukka valmiiksi vedettynä, professorin tuolin sälöiseen selustaan.