"Mitä te minusta tahdotte?" hän sanoi jymeällä äänellä, jonka kaje rajoittui yksinomaan rintaan ja kurkkuun, sillä hän kiristi hampaitaan lujasti yhteen ja näytti sisimmässään vannovan ettei mikään maallinen voisi vääntää hänen suutaan hymyyn. Vastaukseni alkoi taipumattomana.
"Monsieur", sanoin, "minä tahdon mahdottomia, ennenkuulumatonta", ja katsoen parhaaksi olla kaunistelematta asioita ja päästää suihkua tulemaan koko tuimuudessaan kerroin nopeasti ja hiljaisella äänellä Athénéen lähetin sanan, liioitellen värikkäästi sen ehdotonta tärkeyttä.
Tietenkään hän ei tahtonut ottaa sitä kuuleviin korviinsa. Hän ei lähtisi luokastaan, ei vaikka kaikki Villetten viranomaiset lähetettäisiin hakemaan häntä. Hän ei väistyisi tuumankaan vertaa tieltään, vaikka kuningas, ministerit ja säädyt häntä yhdessä pyytäisivät.
Minä tiesin kuitenkin että hänen täytyi mennä, että, miten hän puhuikaan, sekä hänen velvollisuutensa että etunsa vaativat kutsun viipymätöntä ja kirjaimellista noudattamista. Niinpä seisoin paikallani ja odotin ääneti, ikään kuin ei hän vielä olisi sanonut mitään. Hän kysyi mitä vielä tahdoin.
"Vain monsieur'n vastauksen sanantuojalle."
Hän ravisti kärsimättömänä päätään.
Julkenin ojentaa käteni kreikkalaista lakkia kohti, joka lojui yrmeässä levossa ikkunalaudalla. Hän seurasi silmillään tätä uskaliasta liikettä, epäilemättä sekä säälien että kummastellen sen rohkeutta.
"Ah!" hän mutisi, "jos siihen joudutaan — jos neiti Lucy käy käsiksi lakkiini — voi neiti yhtä hyvin panna sen omaan päähänsä, muuttua tilaisuutta varten pojaksi ja mennä hyväntahtoisesti Athénée'hen minun puolestani."
Suuresti kunnioittaen laskin lakin pöydälle, missä sen tupsu näytti nyökkäävän minulle kaameasti.
"Minä kirjoitan anteeksipyyntö-kirjeen — se käy", hän sanoi, tehden vieläkin verukkeita.