Tietäen hyvin että se ei käynyt, työnsin lakkia hiljaa hänen kättään kohti. Näin työnnettynä se liukui pitkin vernissatun pöydän kiiltävää pintaa, kuljetti edellään keveitä teräskehyksisiä silmälaseja, ja — kauheata kertoa — ne putosivat korokkeelle. Olin parikymmentä kertaa tätä ennen nähnyt niiden putoavan saamatta mitään vahinkoa — tällä kertaa määräsi Lucy Snowen kova kohtalo ne putoamaan niin, että kummastakin kirkkaasta linssistä tuli pirstoutunut muodoton tähti.
Nyt tulin todella pahoilleni — pahoilleni ja katumapäälle. Tiesin näiden silmälasien arvon: Paulin näkö oli erikoinen, vaikea mukaannuttaa, ja nämä lasit sopivat hänelle. Olin kuullut hänen nimittävän niitä aarteikseen, ja käteni vapisi kun nostin ne ylös arvottomina sirpaleina. Olin säikähtynyt läpi kaikkien hermojeni nähdessäni pahan kepposen, jonka olin tehnyt, mutta luulen että olin vielä enemmän pahoillani kuin pelästynyt. Pariin sekuntiin en uskaltanut katsoa ryöstettyä professoria kasvoihin, ja hän se puhui ensimmäisenä.
"Kas niin", hän sanoi, "nyt jäin leskeksi silmälaseistani! Luulenpa mademoiselle Lucyn nyt myöntävän, että hirttonuora on erittäin ansaittu — hän vapisee odottaessaan tuomiotaan. Ah, kavaltaja, kavaltaja! Olette päättänyt että minun on sokeana ja avuttomana jäätävä käsiinne."
Kohotin katseeni: sen sijaan että hänen kasvonsa olisivat olleet vihaiset, synkät ja uurteiset, ne olivat tulvillaan samaa hymyä, jonka olin nähnyt kirkastavan ja värittävän niitä tuona iltana Rue Crécyn varrella. Hän ei ollut vihainen — ei edes pahoillaan. Kun hänelle todella tehtiin vahinkoa, oli hän täynnä lempeyttä, kun häntä todella ärsytettiin, oli hän kärsivällinen kuin pyhimys. Tämä tapaus, joka näytti niin harmilliselta — jonka luulin kerta kaikkiaan tuhonneen kaikki onnistumisen mahdollisuuteni, osoittautuikin olevan paras apuni. Herra Paul, jota oli ollut niin vaikea saada taipumaan niin kauan kuin en ollut tuottanut hänelle mitään vahinkoa, muuttui suopean mukautuvaksi heti kun seisoin hänen edessään tietoisena ja katuvana pahantekijänä.
Laskien vielä hyväntahtoista pilaa minusta — "une forte femme — une Anglaise terrible — une petite casse-tout"[85] — hän selitti että hän ei uskaltanut olla tottelematta henkilöä joka oli antanut sellaisen näytteen vaarallisesta rohkeudestaan — olinhan aivan kuin "suuri keisari", joka löi maljakon säpäleiksi herättääkseen pelkoa. Ja niinpä hän vihdoin kruunasi päänsä kreikkalaisella lakillaan, otti tuhoutuneet silmälasit kädestäni puristaen sitä ystävällisen anteeksiantavasti ja rohkaisevasti, teki kumarruksen ja lähti Athénée'hen aivan ensiluokkaisella tuulella.
<tb>
Kaiken tämän ystävällisyyden jälkeen on lukija varmasti pahoillaan minun puolestani, kun kuulee että minä ennen iltaa taaskin riitelin herra Paulin kanssa. Niin se kuitenkin oli, enkä voinut sille mitään.
Hänellä oli tapana — ja hyvin kiitettävä ja hyväksyttävä tapa se olikin — tulla silloin tällöin iltaisin, aina odottamatta ja ilmoittamatta, hiljaiselle lukutunnillemme, perustaa äkillinen yksinvalta meidän ja töittemme keskelle, saada kirjat pois, työkorit esille; sitten hän toi yhden ainoan paksun nidoksen tai kourallisen lentolehtiä ja korvasi tuon typerän "hurskaan luvun", jota joku uninen oppilas tavaili, jollakin murhenäytelmällä, jonka suuri esitys teki suureksi, tulinen toiminta tuliseksi — jollakin draamalla, jonka varsinaisiin ansioihin minä puolestani harvoin perehdyin, sillä Emanuel teki siitä jonkinlaisen vuodatusmaljan, jonka täytti omalla synnynnäisellä voimallaan ja intohimollaan, kuin niilläkin elämänjuomalla. Tai hän sinkautti luostarimaiseen pimeyteemme heijastuksen kirkkaammasta maailmasta, näytti välähdyksiä uusimmasta kirjallisuudesta, luki kohtia jostakin viehättävästä tarinasta tai viime pilalehdestä, joka oli herättänyt hilpeyttä Pariisin salongeissa — karsien aina ankaralla kädellä pois niin murhenäytelmästä ja draamasta kuin tarinasta ja esseestä joka ainoan kohdan, lauseen tai sanan, jota voisi pitää sopimattomana nuorten tyttöjen korville. Huomasin useammin kuin kerran, että missä tuollainen mielivaltainen hyppäys olisi aiheuttanut merkityksetöntä tyhjyyttä tai heikentänyt vaikutusta, hän osasi keksiä sijalle kokonaisia jaksoja, yhtä voimakkaita kuin moitteettomia; kaksinpuhelu tai kuvaus, jonka hän sovitti tilalle, oli usein parempi kuin se minkä hän oli karsinut.
No niin, mainittuna iltana istuimme hiljaa kuin nunnat kammioissaan, oppilaat lukivat, opettajat ompelivat. Muistan työni, se oli pieni koruesine ja se kiinnosti minua jonkin verran. Sillä oli tarkoitus, en tehnyt sitä vain tappaakseni aikaa. Aioin siitä lahjaa jollekin, ja koska antamistilaisuus oli lähellä, piti kiirehtiä, ja sormeni olivat ahkerassa työssä.
Kuulimme terävän kellonsoiton, jonka kaikki tunsimme, sitten nopeat askelet, jotka olivat tutut joka korvalle, ja sanat "monsieur tulee" olivat tuskin puhjenneet yhtaikaa kaikkien huulilta, kun kaksoisovi halkesi (se aina ikään kuin halkesi kun hän oli tulossa — sellainen hidas sana kuin "avautui" ei kykenisi kuvaamaan hänen liikkeitään) ja hän seisoi keskellämme.