"Entä nauharuusuke, monsieur — nauhanpätkä."
"Olkoon menneeksi", oli suopea vastaus.
Ja siihen asia päättyi.
<tb>
"Hyvin tehty, Lucy Snowe!" huudahtin itsekseni, "olet saanut kauniin saarnan — tullut hangatuksi karkealla saippualla, ja kaikki vain siksi että olet niin viheliäisesti kiintynyt tämän maailman turhuuksiin! Kuka olisi uskonut? Pidit itseäsi surumielisenä ja yksivakaisena. Neiti Fanshawe tuolla pitää sinua toisena Diogeneksena. Herra de Bassompierre käänsi toissapäivänä keskustelun kohteliaasti toisaalle, kun oli puhe näyttelijätär Vashtin hurjista luonnonlahjoista, koska muka, kuten hän ystävällisesti sanoi, 'Neiti Snowe näytti olevan hämillään'. Tohtori John Bretton tuntee sinut vain 'hiljaisena Lucyna', olentona joka on 'vaaraton kuin varjo', ja hän on sanonut, olet kuullut hänen sanovan: 'Lucyn puutteet johtuvat liiallisesta vakavuudesta tavoissa ja käytöksessä — sekä luonteen että puvun värittömyydestä'. Sellainen on omasi ja ystäviesi mielipide, ja katso! nousee pieni mies, joka jyrkästi eroaa näistä kaikista, ja muitta mutkitta syyttää sinua liian iloiseksi ja riehakaksi — liian huikentelevaksi ja epävakaiseksi — liian koreaksi ja kirjavaksi. Tämä tuima pikku mies — tämä säälimätön tuomari — kokoaa yhteen kaikki hajanaiset turhamaisuudensyntiparkasi, onnettomat ruusukehepenesi, pienet koristekiehkurasi, nauhanpätkäsi, viheliäiset pitsinpalaset, ja kutsuu sinua tilille kaikista yhteensä ja jokaisesta erikseen. Olet niin tottunut siihen että sinut syrjäytetään kuin varjo elämän päivänpaisteessa: on kovin uutta nähdä erään ihmisen kärsimättömänä varjostavan kädellä silmiään, koska ärsytät häntä liian väkivaltaisella säteellä."
XXIX
MONSIEUR'N SYNTYMÄPÄIVÄ
Olin ylhäällä seuraavana aamuna tuntia ennen aamunkoittoa ja lopetin vitjani polvillani makuusalin lattialla keskipöydän vieressä, voidakseni hyötyä siitä sammuvasta tuikkeesta, jota yölamppu tarjosi viime vartiossaan.
Kaikki tarvikkeeni — koko helmi- ja silkkivarastoni — oli käytetty ennen kuin vitjat olivat niin pitkät ja koreat kuin tahdoin. Olin tehnyt niistä kaksinkertaiset, koska vastakohtalain perusteella tiesin että sitä erityistä makua varten, jonka tyydyttäminen oli tarkoituksenani, oli vaikuttava ulkonäkö aivan välttämätön. Koristeen päähän tarvittiin pieni kultahaka, ja onneksi oli sellainen ainoassa pitsikauluksessani; irroitin sen varovasti ja kiinnitin uudelleen, panin sitten valmiit vitjat paksuun kääröön ja suljin käärön pieneen lippaaseen, jonka olin ostanut koska se oli niin loistava — se oli tehty jostakin lämpimien maiden näkinkengänkuoresta, väri oli helmiäistä ja kannessa oli pieni kiehkura säihkyviä sinisiä kiviä. Kannen sisäpuoleen kaiversin saksieni kärjellä eräät alkukirjaimet.
Lukija ehkä muistaa kuvauksen madame Beckin syntymäpäivästä, eikä ole unohtanut että hänelle joka vuosi koottiin ja tarjottiin koulun puolesta kaunis lahja. Syntymäpäivän vietto oli huomaavaisuus jota ei myönnetty kenellekään muulle kuin madamelle ja muunnetussa muodossa hänen sukulaiselleen ja neuvonantajalleen Emanuelille. Jälkimmäisessä tapauksessa kunnianosoitus oli välitön, ei ennakolta suunniteltu ja valmistettu, ja oli puolestaan monen muun ohella todistus siitä arvonannosta, jota kirjallisuuden professori — huolimatta puolueellisuudestaan, ennakkoluuloistaan ja oikuistaan — nautti oppilaittensa keskuudessa. Hänelle ei annettu mitään arvoesinettä: hän antoi selvästi ymmärtää, että hän ei ottaisi vastaan hopeaa eikä jalokiviä. Pienistä lahjoista hän kuitenkin piti, kalleus ja raha-arvo eivät häntä liikuttaneet; juhlallisesti lahjoitettu timanttisormus tai kultainen nuuskarasia olisivat miellyttäneet häntä vähemmän kuin kukkanen tai piirustus jotka annettiin koruttomasti ja vilpittömin tuntein. Sellainen oli hänen luonteensa.