Koska hän, Paul, nyt kerran oli joutunut näihin tuskallisiin aiheisiin, uskalsi hän antautua alttiiksi vihalleni omaksi hyväkseni ja rohkeni viitata erääseen muutokseen, jonka oli huomannut puvussani. Hän tunnusti vapaasti, että kun hän ensin oppi tuntemaan minut — tai pikemmin oli tottunut silloin tällöin ohimennen näkemään vilahduksen minusta — tyydytin häntä tässä suhteessa: pukuni ilmeinen vakavuus ja arvokas yksinkertaisuus olivat omiaan herättämään mitä korkeimpia toiveita parhaiden etujeni hyväksi. Mikä tuhoisa vaikutus oli saanut minut hiljattain panemaan kukkia hatunreunani alle, käyttämään koruommeltuja kauluksia, vieläpä eräässä tilaisuudessa esiintymään tulipunaisessa puvussa — sen hän kylläkin saattoi arvata mutta ei tahtonut tällä hetkellä avoimesti julistaa.
Taaskin keskeytin, ja tällä kertaa oli ääneni sävy sekä vihastunut että kauhistunut.
"Tulipunainen, monsieur Paul? Se ei ollut tulipunainen! Se oli neilikanpunainen, ja hyvin himmeä lisäksi, sitä paitsi siinä oli mustaa pitsiä himmentämässä."
"Neilikanvärinen tai tulipunainen, keltainen tai karmosiininpunainen, kellanvihreä tai taivaansininen, se on yhdentekevää, ne ovat kaikki pöyhkeitä, kevytmielisiä värejä, ja mitä tulee pitsiin josta puhutte, se on vain yksi koreus lisää." Ja hän huokasi alennustilaani. Hän ei "paha kyllä kyennyt puhumaan tästä aiheesta niin yksityiskohtaisesti kuin olisi tahtonut", ja koska ei tarkalleen tuntenut kaikkien noiden "hepenien" nimityksiä, saattoi hän sanojen suhteen tehdä pieniä erehdyksiä, jotka epäilemättä panivat hänet alttiiksi pilkalleni ja kiihdyttivät onnettoman pikaista ja intohimoista mielenlaatuani. Hän tahtoi vain lausua yleisin sanamuodoin — ja nämä yleiset sanamuodot hän tiesi oikeiksi — että pukuuni viime aikoina oli ilmestynyt maailmallista koreilua, joka haavoitti häntä.
Myönnän etten voinut aavistaa mitä "maailmallista koreilua" hän näki silloisessa talvipuvussani ja sen yksinkertaisessa valkoisessa kauluksessa, ja kun kysyin häneltä, hän sanoi että se oli tehty kiinnittämällä aivan liian paljon huomiota vaikutukseen — ja sitä paitsi, eikö minulla ollut nauharuusuke kaulassa?
"Ja jos tuomitsette naisen käyttämän nauharuusukkeen, monsieur, ette suinkaan hyväksy tällaista kapinetta herrasmiehelle?" Ja minä näytin koreita silkillä ja kullalla kirjailtuja pikku vitjoja. Hänen ainoa vastauksensa oli voihkaisu — luultavasti minun kevytmielisyyteni tähden.
Istuttuaan muutamia minuutteja ääneti katsellen kellonvitjoja, joita nyt ompelin entistä ahkerammin, hän kysyi oliko hänen äskeisellä puheellaan se vaikutus, että rupeaisin nyt kokonaan vihaamaan häntä.
Tuskin muistan mitä vastasin tai kuinka kaikki kävi, luulen etten puhunut mitään, mutta tiedän että onnistuimme sanomaan hyvää yötä ystävinä, vieläpä että Paul, ehdittyään ovelle saakka, kääntyi takaisin sanomaan vain "ettei hän tahtonut toki kokonaan tuomita tulipunaista pukua" ("Neilikanpunaista, neilikanpunaista!" pistin minä väliin) "ettei hän suinkaan tahtonut kiistää siltä sitä ansiota, että se näytti aika hyvältä" (tosiasia on, että Emanuelin maku väriasioissa jyrkästi kallistui kirkkaiden värien puolelle), "hän tahtoi vain neuvoa minua aina käyttämään sitä sillä mielellä kuin olisi se karkeata sarkaa ja väriltään tomunharmaa."
"Entä kukat hatunreunani alla, monsieur?" kysyin. "Nehän ovat hyvin pieniä —"
"Antakaa niiden sitten pysyä pieninä", hän sanoi. "Älkää antako niiden puhjeta täyteen kukoistukseen."