Tytöt ja opettajattaret olivat kokoontuneet toisen pöydän ympärille ja puhelivat aika vapaasti: he puhelivat aina aterioilla, ja kun olivat tottuneet aina silloin puhumaan nopeasti ja ääneen, he eivät nytkään juuri alentaneet ääntään.
Paul tuli ja pysähtyi taakseni. Hän kysyi mitä tein, ja minä vastasin ompelevani kellonvitjoja.
Hän kysyi: "Kenelle?" Ja minä vastasin: "Eräälle herralle — eräälle ystävälleni."
Paul kumartui ja — kuten romaaninkirjoittajat sanovat ja mikä oli kirjaimellisesti totta tässä tapauksessa — sähisi korvaani muutamia painavia sanoja.
Hän sanoi että kaikista naisista jotka hän tunsi, minä olin se joka osasin tehdä itseni huipentuneimman epämiellyttäväksi, minä olin se jonka kanssa oli vähimmän mahdollista elää sovussa. Minulla oli kesytön ja ihmeen paatunut luonne. Kuinka minä menettelin ja mikä minua riivasi, sitä ei hän puolestaan tietänyt, mutta milloin ikinä joku henkilö suhtautui minuun rauhallisin ja ystävällisin tarkoituksin — raksis! minä käänsin sovun epäsovuksi, hyväntahtoisuuden vihamielisyydeksi. Hän oli varma siitä että hän, herra Paul, toivoi minulle kaikkea hyvää, hän ei tietänyt koskaan tehneensä minulle mitään pahaa, hän otaksui että hänellä ainakin oli oikeus vaatia puolueettoman tuttavan asemaa, tuttavan joka ei ollut vikapää vihamielisiin tunteisiin — mutta kuinka minä käyttäydyin häntä kohtaan! Kuinka pistävän tuittupäisesti — kuinka kiihkeän uppiniskaisesti — kuinka vasten kaikkea oikeutta!
Tässä en voinut olla avaamatta silmiäni hieman suuriksi ja laskematta huuliltani pientä ihmettelevää huudahdusta:
"Tuittupäisesti? Uppiniskaisesti? Vasten kaikkea oikeutta? Minä en tietänyt…"
"Vaiti! Heti paikalla! Kas siinä taaskin, kuin tulta ja tappuroita." Hän oli pahoillaan — hyvin pahoillaan: minun tähteni hän suri onnetonta ominaisuuttani. Tuo "kiihko", tuo "kuumaverisyys" — joka kyllä saattoi olla jaloa, mutta oli aivan liiallista — voi vielä, hän pelkäsi, tuottaa minulle onnettomuutta. Se oli vahinko: en ollut — sen hän sielussaan uskoi — kokonaan vailla hyviä puolia, ja jos vain tahtoisin kuulla järjen ääntä ja olla vakavampi, sävyisämpi, vähemmän "lennossa", vähemmän "koketti", vähemmän ulkonäön lumoissa, vähemmän valmis antamaan liiallista arvoa ulkonaisille eduille — kiinnittämään huomiota ihmisten kohteliaisuuteen etupäässä vain sen mukaan onko heidän mittansa "niin ja niin monta kyynärää", onko heillä "nuken väri", "enemmän tai vähemmän hyvin muovautunut nenä" ja suunnaton määrä itserakkautta — voisi minusta vielä tulla hyödyllinen, kenties mallikelpoinen luonne. Mutta, niinkuin nyt oli — ja tässä sortui pikku miehen ääni hetkeksi.
Olisin katsonut häneen tai ojentanut käteni tai sanonut tyynnyttävän sanan, mutta pelkäsin että jos hievahtaisinkin, rupeaisin joko nauramaan tai itkemään — niin hullunkurinen sekoitus liikuttavaa ja mieletöntä oli tämä kaikki.
Luulin että hän oli jo sanonut sanottavansa, mutta ei; hän istahti voidakseen paremmin jatkaa.