"Minä tarkoitan hyvää, ja jos näette että tarkoitan hyvää ja saatte hieman hupia ponnistuksistani, miksi emme voi olla ystäviä?"
"Fatalisti sanoisi: siksi että emme voi."
"Tänä aamuna", hän jatkoi, "heräsin loistavalla tuulella ja tulin luokkaan onnellisena; te pilasitte päiväni."
"Ei, monsieur, vain tunnin tai pari siitä, ja tahtomattani."
"Tahtomattanne? Ei. Oli syntymäpäiväni, jokainen toivotti minulle onnea paitsi te. Kolmannen luokan pikku lapset antoivat minulle orvokkikimpun jokainen ja sopertelivat kaikki onnentoivotuksensa: te — ette mitään. Ei kukannuppua, ei lehteä, kuiskausta — ei edes katsetta. Oliko se tahtomattanne?"
"En tarkoittanut mitään pahaa."
"Ettekö siis tosiaankaan tuntenut tapaamme? Eikö teitä ollut valmistettu? Olisitte ehkä kernaasti tuhlannut pari penniä kukkaseen minun mielikseni, jos olisitte tietänyt että sitä odotettiin? Sanokaa niin, ja kaikki on unohdettu ja tuska vaimennettu."
"Minä tiesin että sitä odotettiin, minä olin valmistautunut, ja kuitenkaan en tuhlannut penniäkään kukkaseen."
"Hyvä on — teette oikein kun olette rehellinen. Olisin melkein vihannut teitä jos olisitte imarrellut ja valehdellut. Parempi julistaa suoraan: 'Paul Carl Emanuel, minä vihaan sinua, poikaseni!' — kuin hymyillä muka ystävällisesti, teeskennellä mielenkiintoa, ja sydämessään olla valheellinen ja kylmä. Valheellinen ja kylmä en luule teidän olevan, mutta olette tehnyt elämässänne suuren erehdyksen, sen uskon. Luulen että arvostelukykynne on iskenyt harhaan — että olette välinpitämätön siinä missä teidän pitäisi olla kiitollinen — ja kenties kiintynyt ja hurmautunut siinä missä teidän pitäisi olla kylmä kuin nimenne. Älkää luulko minun tahtovan että tuntisitte minua kohtaan intohimoa, mademoiselle, Herra varjelkoon teitä siitä! Miksi hätkähdätte? Siksikö että sanoin sanan intohimo? Hyvä, sanon sen vieläkin. Sellainen sana on olemassa ja sellainen käsite myös, vaikka ei näiden seinien sisällä, taivaan kiitos! Ette ole mikään lapsi, jolle ei saisi puhua siitä mikä on, mutta minä lausuin vain sanan — itse asia, sen vakuutan teille, on vieras koko elämälleni ja ajatuskannalleni. Se kuoli menneisyydessä — nykyisyydessä se on haudattuna — sen hauta on syvä, luotu umpeen hyvin, ja monta talvea vanha. Tulevaisuudessa on tapahtuva ylösnousemus, minä uskon sieluni lohdutukseksi, mutta silloin on kaikki toisin — muoto ja tunne: kuolevainen pukee ylleen kuolemattomuuden — se nousee, ei maata vaan taivasta varten. Kaikki mitä sanon teille, miss Lucy Snowe, on — että teidän pitäisi kohdella professori Paul Emanuelia säädyllisesti."
Minä en voinut vastustaa enkä vastustanut tuollaista tunnetta.