Jatkaaksemme hiukan rohkeata vertaustamme herra Emanuel muistutti Bonapartea voimanrakkaudessaan, kiihkeässä vallantavoittelussaan. Hän oli mies jonka tahtoon ei aina saanut alistua. Väliin oli tarpeen vastustaa, oli oikein seisoa hiljaa, katsoa hänen silmiinsä ja selittää että hänen vaatimuksensa menivät yli kaiken järjen — että hänen ehdottomuutensa kallistui tyranniuteen.
Jonkin uuden taipumuksen herääminen ja ensi kehitys hänen läheisyydessään, hänen valtansa alla, kiihdytti omituisesti, vieläpä ärsytti häntä. Hän katseli karsain silmin sen ensi kamppailuja elämästä, piti kädet selän takana — kenties sanoi: "Tule vaan jos kykenet", mutta ei auttanut sen syntymistä.
Kun ensi kamppailun tuska ja vaara oli ohi, kun ensi elonhenkäys oli vedetty, kun hän näki keuhkojen laajenevan ja supistuvan, tunsi sydämen sykkivän ja huomasi elämää silmissä, ei hän vieläkään tarjoutunut kasvattajaksi.
"Näytä olevasi tosi ennen kuin alan vaalia sinua", oli hänen määräyksensä, ja kuinka vaikeaksi hän tekikään tuon kokeen! Mitä orjantappuroita ja ohdakkeita, mitä teräviä kiviä hän heittikään tottumattomien jalkojen tielle! hän valvoi armottomana tulikokeita jotka hän vaati läpäisemään pelottomasti. Hän seurasi jalanjälkiä jotka ennen päämääräänsä joskus olivat veren tahraamat — seurasi niitä tuikeasti, valvoen kuin ankarin poliisi tuskan ahdistamaa pyhiinvaeltajaa. Ja kun hän vihdoin salli lepoa, niin, ennen kuin uni ehti ummistaa silmäluomet, hän avasi samat luomet selkiselälleen armottomin sormin ja katseli syvälle läpi silmäterän ja teränkehien suoraan aivoihin, suoraan sydämeen nähdäkseen kätkeytyikö turhamaisuutta, ylpeyttä tai vilppiä missään niiden viekkaimmassakaan muodossa mihinkään olemuksen etäisimpään piilopaikkaan. Jos hän vihdoin antoi tuon vasta-alkajan nukkua, oli se vain hetkiseksi; hän herätti uhrinsa äkisti uusiin tehtäviin, lähetti sen kiusallisille asioille kun se horjui väsymyksestä, koetteli mielenlaatua, ymmärrystä, terveyttä, ja vasta kun ankarimmat kokeet oli kestetty ja läpäisty, kun syövyttävintä tulivettä oli käytetty eikä se ollut himmentänyt metallin kiiltoa, vasta sitten hän myönsi alkavan taipumuksen oikeaksi ja — vieläkin sumean äänettömänä — löi siihen syvän hyväksymisleimansa.
Minä en asiantuntemattomana puhu näistä vaivoista.
Siihen aikaan saakka, johon viime luku loppuu, Paul ei ollut toiminut minun opettajanani — ei ollut antanut minulle tunteja, mutta suunnilleen niihin aikoihin, kuultuaan sattumalta minun kerran valittavan tietämättömyyttäni jossakin opinhaarassa (muistaakseni laskennossa), joka tietämättömyys olisi ollut häpeäksi köyhäinkoulunkin oppilaalle, kuten hän aivan oikein huomautti, hän kävi minuun käsiksi, tutki minua ensin, huomasi tietoni — sitä minun ei tarvitse sanoakaan — perin puutteellisiksi, lainasi minulle pari kirjaa ja antoi pari tehtävää.
Hän teki tämän alussa mielellään, vieläpä peittelemättömästi riemuiten, alentuipa sanomaan että olin "bonne et pas trop faible" (s.o. minulla oli hyvä halu, enkä ollut kokonaan vailla lahjoja), mutta — varmaankin nurjien olosuhteiden johdosta — oli "henkinen kehitystasoni vielä perin alhainen".
Kaiken ponnistuksen alussa on minulle todellakin ollut ominaista yliluonnollinen typeryys. En koskaan, en jokapäiväisintäkään tietoa omaksuessani ole voinut osoittaa edes keskinkertaista nopeutta. Vaikea ja masentava kohta on ollut johdantona jokaiseen uuteen sivuun, jonka olen kääntänyt elämässäni.
Niin kauan kuin tätä kohtaa kesti, oli Paul hyvin kiltti ja erittäin kärsivällinen, hän näki ponnistukseni ja tunsi kuinka kipeätä tuskaa ja raskasta nöyryytystä oman kykenemättömyyteni tunne minulle tuotti, ja sanat tuskin riittävät kuvaamaan hänen lempeyttään ja avuliaisuuttaan. Hänen omat silmänsä kostuivat kun häpeän ja vaivan kyynelet sumensivat minun silmiäni, ja niin töiden rasittama kuin hän olikin, hän varasti puolet lyhyestä vapaa-ajastaan ja omisti sen minulle.
Mutta, kummallinen kiusa! kun raskas ja pilvinen aamunkoitto vihdoin alkoi kehkeytyä päiväksi, kun taipumukseni ponnistautuivat esiin vapaina ja minulle alkoi tarmon ja täyttymyksen aika, kun vapaaehtoisesti tein hänen antamansa tehtävät kaksin-, kolmin-, nelinkertaisesti — hänen mielikseen, niinkuin luulin — silloin hänen lempeytensä muuttui ankaruudeksi, valoisa tuike hänen silmissään muuttui kipunaksi, hän kiusasi, vastusti ja lannisti minua ynseästi; mitä enemmän tein, mitä kovemmin ponnistin, sitä tyytymättömämmältä hän näytti. Ivalauseet, joiden ankaruus kummastutti ja hämmensi minua, kiusasivat korviani, sitten alkoivat katkerimmat viittaukset "hengen ylpeyttä" vastaan. Minua uhkasi hämärästi tiesi mikä tuomio, jos vain koskaan astuisin sukupuolelleni määrättyjen rajojen ulkopuolelle ja osoittaisin luvatonta pyrkimystä epänaiselliseen oppineisuuteen. Voi! eihän minussa ollut sellaista pyrkimystä. Minusta oli vain hauskaa olla mieliksi — maksoi se sitten mitä ponnistuksia tahansa — sille josta pidin, mutta ylevä tiedonnälkä kaikessa henkisyydessään — jumalainen keksimisenjano — näitä tunteita minä olin kokenut vain lyhyin välähdyksin.