Mutta kun herra Paul katsoi minuun ylenkatseellisesti, tahdoin omistaa ne täydellisemmin: hänen vääryydellisyytensä herätti minussa kunnianhimoisia toiveita — siitä lähti väkevää yllykettä — se antoi siivet pyrkimyksilleni.
Alussa, ennen kuin olin tunkeutunut syihin saakka, tuo hänen käsittämätön karsautensa teki sydämeeni kipeätä, mutta vähitellen se vain lämmitti verta suonissani ja kiihdytti valtimoiden toimintaa. Mitä lahjani sitten olivatkaan, naisellisia tai ei, olin saanut ne Jumalalta, ja päätin lujasti etten häpeäisi mitään Hänen antamaansa.
Taistelu oli jonkin aikaa hyvin tuima. Minusta näytti että olin menettänyt Paulin kiintymyksen; hän kohteli minua omituisesti. Pahimpina hetkinään hän vihjaisi sellaista että muka olin pettänyt häntä kun alussa esiinnyin "heikkona", niinkuin hän sanoi — so. lahjattomana; hän sanoi että olin teeskennellyt väärää kyvyttömyyttä. Toisinaan hän teki äkkikäännöksen ja syytti minua etsityimmistä jäljittelyistä ja mahdottomimmista lainoista, väittäen että olin saanut sen tai sen ajatuksen kirjoista joista en edes ollut kuullut puhuttavan — ja joita lukiessani varmasti olisin vaipunut uneen, syvään kuin Eutykkuksen uni.
Kerran kun hän taaskin teki tällaisen syytöksen, nousin vastarintaan. Kokosin ison pinkan hänen kirjojaan pulpetistani esiliinaani ja kasasin ne siitä korokkeelle hänen jalkojensa juureen.
"Ottakaa ne pois, herra Paul", sanoin, "älkääkä opettako minua enää. En ole koskaan pyytänyt tulla oppineeksi, ja te pakotatte minut hyvin syvästi tuntemaan että oppiminen ei ole onnea."
Ja minä palasin pulpettini luo, painoin pääni käsivarsiini enkä tahtonut puhua hänelle kahteen päivään. Hän vaivasi ja kiusasi minua. Hänen kiintymyksensä oli ollut hyvin suloista ja rakasta — uusi ja verraton ilo: nyt kun se näytti loppuneen, en välittänyt hänen opetuksestaan.
Kirjoja ei kuitenkaan viety pois, huolellinen käsi asetti ne takaisin paikalleen, ja hän tuli opettamaan minua kuten tavallisesti. Hän teki sovinnon jotenkuten — ehkä liian nopeasti; minun olisi pitänyt pysyä lujana kauemmin, mutta kun hän näytti hyvältä ja ystävälliseltä ja ojensi sovinnollisen käden, kieltäytyi muisti tarpeellisen voimakkaasti palauttamasta mieleen hänen kovia hetkiään. Ja sitä paitsi sovinto on aina suloinen!
Eräänä aamuna sain kummitädiltäni kutsun tulla kuulemaan jotakin huomattavaa luentoa, joka pidettiin aikaisemmin kuvatussa julkisessa huoneistossa. Tohtori John itse oli tuonut perille kutsun ja jättänyt sen suullisesti Rosinelle, joka ei häikäillyt seurata herra Emanuelin jälkiä ensi luokkaan ja hänen aikanaan seisahtua rehevästi pulpettini ääreen, kädet esiliinantaskuissa, ja toistaa kutsun rohkeasti ja suureen ääneen lopettaen sen sanoilla:
"Qu'il est vraiment beau, Mademoiselle, ce jeune docteur! Quels yeux — quel regard! Tenez! J'en ai le coeur tout ému!"[92]
Kun hän oli mennyt, kysyi opettajani minulta miksi saatoinkaan antaa "tuon julkean tytönletukan, tuon häpeämättömän ihmisen" puhutella itseäni tuolla tavoin.