Minä en keksinyt sovinnollista vastausta. Sanat olivat juuri sellaiset joita Rosine — nuori neiti, jonka päässä kunnioituksen ja pidättyväisyyden elimet eivät olleet sanottavasti kehittyneet — aina oli tottunut käyttämään. Sitä paitsi se mitä hän sanoi nuoresta tohtorista, oli hyvinkin totta. Graham oli kaunis, hänellä oli kauniit silmät ja läpitunkeva katse. Tämänsuuntainen huomautus pukeutui sanoiksi huulillani.
"Hän sanoo vain totuuden", huomautin.
"Ahaa, niinkö teistä?"
"Epäilemättä."
Tunti joka meillä oli kestettävänä sinä päivänä, oli sitä laatua, että olimme hyvin iloiset kun se oli lopussa. Sen loputtua vapautuneet oppilaat syöksyivät ulos, puoleksi vavisten, puoleksi riemuiten. Minäkin olin lähdössä. Määräys jäämään pidätti minut. Mutisin kaipaavani kipeästi raikasta ilmaa — uuni oli hehkuva, luokka ylen kuuma. Leppymätön ääni vain käski minua vaikenemaan, ja tuo salamanteri, jonka mielestä mikään luokka ei ollut liian kuuma, asettui pulpettini ja uunin väliin — siinä paikassa hänen olisi pitänyt kärventyä, mutta niin ei tapahtunut — ja ryhtyi ahdistamaan minua — kreikankielisellä lauseella!
Emanuelin sielussa riehui pitkäaikainen epäluulo että minä osasin sekä kreikkaa että latinaa. Niinkuin apinoilla sanotaan olevan puhelahja, jos ne vain tahtoisivat sitä käyttää, ja väitetään niiden salaavan tämän taitonsa vain pelosta että se käännettäisiin heidän turmiokseen, niin luultiin minun omaavan tietomäärän jota muka rikollisesti ja kavalasti salasin. Vihjailtiin että osakseni oli tullut "klassillisen kasvatuksen" onni, olin hekumoinut Hymettoksen kukkasilla, ja muistini komeroihin sullottu kultainen varasto antoi nyt hiljaista tukea ponnistuksilleni ja elätti salaa älyäni.
Satoja keinoja Paul käytti keksiäkseen salaisuuteni — saadakseen sen minusta irti viekkaudella, uhkauksilla, äkkirynnäköllä. Väliin hän asetti kreikkalaisia ja latinalaisia kirjoja tielleni ja piti minua silmällä niinkuin Jeanne d'Arcin vartijat houkuttelivat häntä sotisovalla ja odottivat piilostaan seurauksia. Toisinaan hän luki kohtia tiesi minkä kirjailijan teoksesta, ja lausuessaan noita suloisia ja soinnukkaita säkeitä (klassillinen runous kaikui niin musikaalisena hänen huuliltaan, sillä hänellä oli hyvä ääni, huomattavan taipuisa, vivahteleva ja ilmeikäs) hän iski minuun valppaan, läpitunkevan ja usein viekkaan katseen. Oli ilmeistä että hän väliin odotti suuria mielenosoituksia, mutta niitä ei koskaan sattunut, sillä kun en ymmärtänyt mitään en tietenkään voinut olla hurmaantunut enkä ikävystynyt.
Hämmästyneenä — melkein suutuksissa — hän vieläkin piti kiinni päähänpistostaan, sanoi vastaanottavaisuuttani marmoriseksi, kasvojani naamioksi. Näytti mahdottomalta saada häntä hyväksymään korutonta totuutta ja tyytymään minuun sellaisena kuin olin. Miehillä, ja naisilla myös, täytyy olla jonkinlaiset harhaluulonsa; jollei sellaisia anneta heille valmiina, he keksivät itse liioitteluja itselleen.
Väliin toivoin että hänen epäluulonsa olisivat olleet paremmin oikeutettuja. Oli aikoja jolloin olisin antanut oikean käteni omistaakseni ne aarteet, jotka hän luuli minulla olevan. Hän olisi ansainnut tuntuvan rangaistuksen ilkeistä oikuistaan. Olisin suuresti nauttien syöttänyt hänelle hänen pahimmat epäluulonsa hämmästyttävästi toteutuneina. Olisin riemuiten väläyttänyt hänen eteensä oikean tietojen roihun, ällistyttänyt ja häikäissyt hänen silmälasejaan. Oi, miksi ei kukaan ruvennut tekemään minusta oppinutta silloin kun vielä olin kyllin nuori oppimaan — niin että olisin vainut yhdellä suurella yli-inhimillisellä paljastuksella — yhdellä kylmällä, julmalla, valtavalla voitolla ikiajoiksi rusentaa Paul Carl David Emanuelin pilkanhengen!
Sellainen urotyö ei ollut minun vallassani. Tänään, kuten tavallisesti, hänen kreikkalainen lauseensa jäi tehottomaksi, ja hän muutti pian aihetta.