ENSIMMÄINEN KIRJE
On jo aika kysyä missä on Pauliina Mary? Kuinka jaksoi seurusteluni ylellisen Hotel Crécyn kanssa? Tuo seurustelu oli joksikin aikaa keskeytynyt poissaolon tähden, herra ja neiti de Bassompierre kun olivat olleet matkoilla viettäen muutamia viikkoja osaksi Ranskan maaseudulla, osaksi pääkaupungissa. Sattuman kautta sain tietää heidän paluustaan pian sen tapahduttua.
Kävelin eräänä lauhkeana iltapäivänä hiljaista bulevardia, kuljin hitaasti nauttien huhtikuun auringosta ja parista miellyttävästä ajatuksesta, kun näin edessäni ryhmän ratsastajia, jotka pysähtyivät ikään kuin olisivat juuri kohdanneet ja tervehtivät toisiaan keskellä leveätä ja tasaista lehmusten reunustamaa tietä. Toisella puolen oli keski-ikäinen herrasmies ja nuori neiti, toisella — nuori ja kaunis mies. Neidin kasvot olivat hyvin viehättävät, hänen pukunsa hyvin valittu, koko hänen olemuksensa hieno ja ylväs. Kun katselin tarkemmin, huomasin että he olivat minulle tuttuja, ja kun tulin hiukan lähemmäksi, tunsin heidät kaikki — siinä oli kreivi de Bassompierre, hänen tyttärensä ja tohtori Graham Bretton.
Kuinka eloisat olivat Grahamin kasvot! Kuinka tosi, kuinka lämmin ja kuitenkin hillitty ilo ilmeni niistä! Tällainen siis oli se asiaintila, tällainen se olosuhteiden yhdistelmä, joka heti paikalla kykeni kahlitsemaan, taltuttamaan ja kiihdyttämään tohtori Johnia. Helmi jota hän ihaili, oli itsessään kallisarvoinen ja virheettömän puhdas, mutta hän ei ollut mies joka ihaillessaan jalokiveä saattoi unohtaa sen kehyksen. Jos hän olisi nähnyt Pauliinan yhtä nuorena, kauniina ja viehättävänä, mutta jalan, yksinään, ilman kaitsijaa ja yksinkertaisessa puvussa, riippuvaisena työntekijänä tai puoleksi katutyttönä, olisi hän pitänyt tyttöä sievänä pikku olentona ja rakastanut häntä silmillään, liikkeillään ja ilmeillään, mutta tarvittiin muuta valloittamaan hänet niin kuin hän nyt oli voitettu, lannistamaan hänet kauniisti niinkuin nyt, ilman että hänen miehinen kunniansa oli menettänyt tai voittanut mitään — kyllä hän näki että hän nyt oli vallanalaisena. Tohtori John oli kaikessa maailmanmies, ei siinä kyllin että hän itse oli tyytyväinen, seurapiirien täytyi hyväksyä, maailman piti ihailla sitä mitä hän ihaili, muuten hän piti toimenpiteitään väärinä ja arvottomina. Valtiattareltaan hän vaati kaikkea mitä tässä näkyi — korkean sivistyksen leimaa, huolellisen ja pätevän kaitsennan pyhitystä, kaikkia niitä apukeinoja joita muoti säätää, rikkaus hankkii ja maku järjestää. Näistä ehdoista hänen järkensä teki sopimuksen ennen kuin se antautui. Tässä kohden ne tulivat mitä runsaimmin täytetyiksi, ja nyt, ylpeänä, intohimoisena ja kuitenkin pelokkaana hän kunnioitti Pauliinaa kuningattarenaan. Mitä tyttöön tulee, uinaili pikemmin tunteen kuin tietoisen voiman hymyily vienona hänen silmissään.
He erosivat. Graham kiiti ohitseni tuskin tuntien maata jota pitkin pyyhkäisi, ja näkemättä mitään kummallakaan puolellaan. Hän oli hyvin kaunis, into ja päättäväisyys olivat kohonneet hänessä korkeimmilleen.
"Isä, tuolla on Lucy!" huusi sointuva ystävällinen ääni. "Lucy, rakas
Lucy — tulkaa tänne!"
Minä riensin hänen luokseen. Hän viskasi harsonsa taaksepäin ja kumartui satulastaan suutelemaan minua.
"Aioin tulla katsomaan teitä huomenna", hän sanoi, "mutta nyt te tulettekin huomenna minun luokseni."
Hän mainitsi ajan, ja minä lupasin tulla.
Seuraavana iltana olin hänen luonaan — hän ja minä istuimme hänen omassa huoneessaan. En ollut nähnyt häntä sitten tuon tilaisuuden, jolloin hänen oikeutensa oli asetettu rinnan Ginevra Fanshawen oikeuksien kanssa ja ne olivat niin ilmeisesti saaneet etusijan, ja hänellä oli nyt paljon kerrottavaa minulle matkoistaan joita hän tänä väliaikana oli tehnyt. Hän oli erittäin vilkas ja nopea puhuja tällaisessa kahdenolossa, ja hyvin eloisa kuvailemaan, mutta hänellä oli niin teeskentelemätön puhetapa ja kirkkaan pehmeä ääni, ettei hän koskaan tuntunut puhuvan liian nopeasti eikä sanovan liian paljon. En luule että oma huomioni olisi piankaan laimentunut, mutta vähitellen hän itse näytti tarvitsevan aiheenvaihdosta ja kiirehti lopettamaan kertomuksensa lyhyeen. Heti ei kuitenkaan ilmennyt miksi hän lopussa supisti lauseitaan niin paljon, seurasi hiljaisuus — levoton hiljaisuus, ei ilman hajamielisyyden oireita. Sitten hän kääntyi minuun ja sanoi aralla, puoleksi pyytävällä äänellä: