"Monsieur, kertokaa ne minulle."
"Parempaa en toivokaan, vähempää en aiokaan. Tunnettehan tämän talon ja puutarhan tarinan?"
"Tunnen kyllä. Sanotaan että satoja vuosia sitten eräs nunna on haudattu elävältä tämän saman puun juurelle, saman maan alle, joka nyt kantaa meitä."
"Ja että ennen aikaan täällä kuljeskeli erään nunnan haamu."
"Monsieur, entä jos se kuljeskelee täällä vieläkin?"
"Jokin täällä kuljeskelee: tässä talossa käy öisin muuan haamu, toisenlainen kuin kaikki olennot jotka näyttäytyvät päivisin. Minä olen eittämättömästi nähnyt erään olennon, useammin kuin kerran, ja sen luostarimainen asu oli outo näky, joka sanoi minulle enemmän kuin se voisi sanoa kenellekään muulle elävälle olennolle. Nunna!"
"Monsieur, minäkin olen sen nähnyt."
"Sitä odotinkin. Oli tämä nunna sitten lihaa ja verta tai jotakin mikä jää kun veri on kuivanut, on sillä luultavasti yhtä paljon asiaa teille kuin minulle. Hyvä, minä aion ottaa selville, se on tähän asti saattanut minut ymmälle, mutta minä aion tutkia salaisuuden. Minä aion —"
Sen sijaan että olisi kertonut mitä aikoi, hän nosti äkisti päätään, minä tein saman liikkeen samassa hetkessä, molemmat katsoimme samaan kohtaan — korkeaan puuhun, joka varjosti suurta lehtimajaa ja jonka muutamat oksat olivat ensi luokan katolla. Tuolta suunnalta oli kuulunut outoa ja selittämätöntä ääntä, ikään kuin tuon puun käsivarret olisivat itsestään liikkuneet ja sen painava lehdistö olisi rutistunut ja musertunut vankkaa runkoa vasten. Niin, tuntui tuskin tuulenhenkäystäkään, ja tuo raskas puu järkkyi, kun taas hentoiset pensaat seisoivat hiljaa. Muutamia minuutteja jatkui puun ja sen lehdistön keskellä repimistä ja läähätystä. Niin pimeä kuin olikin, näytti minusta että jokin vankempi kuin yön tai oksan varjo erottui rungosta. Vihdoin ponnistelu lakkasi. Mitä oli syntynyt tuosta työstä? Mikä metsänneito oli noussut tuosta kamppailusta? Katsoimme kiinteästi. Äkkiä kellonsoitto kajahti läpi talon — rukouskello. Silmänräpäyksessä tuli käytäväämme lehtimajasta ilmestys, kokonaan musta ja valkoinen. Ikään kuin vihaisesti — läheltä, läheltä ohi kasvojemme — syöksähti nopeasti itse NUNNA! Koskaan en ollut nähnyt häntä niin selvästi. Hän näytti kookkaalta ja liikkeissään vikkelältä. Kun hän oli mennyt, alkoi tuuli nyyhkyttää, sade valui hurjana ja kylmänä, koko yö tuntui kärsivän hänen kanssaan.