Sanat olivat kuitenkin tuskin päässeet hänen suustaan, kun hän jo tavanmukaisella vikkelyydellään oli keksinyt menettelyni syyn: turhaan ravistelin pitkiä ripsuja ja levitin vyönauhani avaraa päätä. "A-h-h! punainen puku!" pääsi hänen huuliltaan, ja se vaikutti minuun samaan suuntaan kuin jonkin laitumen valtiaan äkillinen ja vihainen mörähdys.
"Se on vain pumpulia", kiirehdin vakuuttamaan, "ja halvempaa ja kestää pesua paremmin kuin mikään muu väri."
"Ja mademoiselle Lucy keimailee kuin kymmenen pariisitarta", hän vastasi. "Onko koskaan nähty moista englannitarta? Katsokaas vain hänen hattuaan ja hänen käsineitään ja hänen kenkiään!" Nämä vaatekappaleet olivat minulla ihan samanlaiset kuin seuralaisillani, totisesti ei hitustakaan hienommat — kenties pikemmin yksinkertaisemmat kuin useimmilla — mutta monsieur oli nyt päässyt tekstiinsä, ja minä aloin kuumeta odottaessani saarnaa. Se meni kuitenkin ohi yhtä lempeästi kuin myrskyn uhka väliin kesäpäivinä. Minä sain vain yhden salamanvälähdyksen yhden ainoan ivallisen hymyn muodossa, ja sitten hän sanoi:
"Rohkeutta — totta puhuen en ole suuttunut, ehkä olen tyytyväinenkin kun on laittauduttu niin kauniiksi pikku juhlaani varten."
"Mutta pukuni ei ole kaunis, monsieur — se on vain siisti."
"Minä pidän siisteydestä", hän sanoi. Kerta kaikkiaan häntä ei nyt saatu tyytymättömäksi, hyväntuulen aurinko oli voittava tänä onnellisena aamuna, ja se hälvensi myrskypilvet ennen kuin ne ehtivät pimentää sen kiekkoa.
Ja nyt olimme maalla, keskellä "metsiä ja pikku polkuja", niinkuin he sanoivat. Kuukautta myöhemmin nämä samat metsät ja polut olisivat tarjonneet vain tomuisen ja epäilyttävän eristäytymispaikan, mutta nyt, toukokuun vihreydessä ja aamun rauhassa ne näyttivät oikein hauskoilta.
Tulimme erään kaivon luo, jonka ympärille oli labassecourilaisen makusuunnan mukaan istutettu säännöllinen piiri lehmuksia. Tähän oli päätetty pysähtyä, meitä käskettiin istumaan vihreälle pengermälle, joka ympäröi kaivoa. Monsieur asettui keskellemme ja salli meidän kerääntyä ryhmäksi ympärilleen. Ne jotka enemmän rakastivat kuin pelkäsivät häntä, tulivat lähelle, ja ne olivat enimmäkseen pienokaisia; ne taas, jotka pelkäsivät enemmän kuin rakastivat, pysyttelivät hieman etäämpänä; ne joille oli annettu paljon rakkautta ja joissa pelon jäte oli hupaisena lisämausteena, pysyivät kauimpana.
Hän alkoi kertoa meille satua. Hyvin hän osasi kertoa, tavalla, jota lapset rakastavat ja oppineet miehet tavoittelevat, tavalla joka oli yksinkertainen voimassaan ja voimakas yksinkertaisuudessaan. Tuossa pikku tarinassa oli kauniita kohtia, suloisia tunteen väläyksiä ja kuvailun vivahduksia, jotka painuivat mieleeni kun kuuntelin, eivätkä sen jälkeen ole haihtuneet. Hän maalasi eteemme hämärämaiseman — muistan sen vieläkin — sellaista taulua en ole koskaan nähnyt maalarin siveltimestä lähteneenä.
Olen itsestäni sanonut että minulla ei ole improvisoimiskykyä, ja ehkä juuri oma puutteellisuuteni sai minut sitä enemmän ihmettelemään niitä, jotka omistivat tämän kyvyn koko täydellisyydessään. Emanuelissa ei ollut miestä kirjoittamaan kirjoja, mutta olen kuullut hänen huolettomana ja itsetiedottomana tuhlailevan sellaisia henkisen rikkauden aarteita, joista kirjat harvoin saavat kerskua. Hänen henkensä oli minun kirjastoni, ja aina kun ovet avattiin, astuin onnellisena sisään. Älyllisesti kehittymätön kun olin, saatoin lukea vain vähän; oli vain harvoja sidottuja ja painettuja teoksia, jotka eivät väsyttäneet minua — joiden tutkiminen ei uuvuttanut eikä sokaissut — mutta hänen ajatuksensa vivahdukset olivat voidetta hengen silmille, niiden sisällys kirkastui ja voimistutti sisäistä näkövoimaa. Ajattelin usein mikä nautinto olisi jollekin, joka rakasti häntä enemmän kuin hän itse rakasti itseään, koota ja järjestää nuo kourantäydet kultatomua, joita niin huolettomasti viskeltiin taivaan huolettomiin tuuliin.