"Koettakaa joskus, niin saamme nähdä minkälaisen hirviön voin tehdä itsestäni sellaisissa olosuhteissa. Mutta juuri nyt ei ole kysymys sanelusta, aion saada teistä hyötyä toisessa toimessa. Näettekö tuolla maatalon?"
"Puiden keskelläkö? Näen."
"Siellä me syömme aamiaista, ja sillä välin kun kunnon emäntä valmistaa maitokahvia, saatte te ja viisi muuta, jotka valitsen, levittää voita puolellesadalle sämpylälle."
Asetettuaan joukkonsa vielä kerran jonoon hän marssitti meidät suoraan taloon, joka nähtyään ylivoimamme antautui ilman muuta.
Puhtaita veitsiä ja lautasia sekä tuoretta voita oli hankittu, ja professorimme valitsemina puolen tusinaa meistä ryhtyi nyt hänen johdollaan valmistamaan aamiaiseksi isoa korillista sämpylöitä, joita leipurin oli ollut määrä varata taloon meidän tuloamme varten. Kahvi ja suklaa olivat jo kuumina, kermaa ja tuoreita munia oli lisätty kestitykseen, ja aina anteliaana Emanuel olisi tilannut vielä suuren määrän silavaa ja hilloa, jollei muutama meistä, ylpeillen kenties vaikutusvallastaan, olisi väittänyt että sellainen olisi mitä kevytmielisintä elintarpeiden tuhlausta. Hän pilkkasi intoamme, nimitteli meitä "saidoiksi emänniksi", mutta me annoimme hänen puhua ja hoidimme aterian taloudellista puolta omalla tavallamme.
Kuinka hauskannäköisenä hän seisoikaan siinä keittiölieden ääressä katsellen meitä! Hän oli mies jonka onnena oli tehdä toiset onnellisiksi, hän näki mielellään liikettä, elämää, runsautta ja iloa ympärillään. Me kysyimme mihin hän tahtoi istua. Hän vastasi meidän kyllä tietävän että hän oli meidän orjamme ja me hänen tyrannejaan ja että hän ei uskaltanut edes valita tuolia ilman meidän lupaamme. Niinpä asetimme talon isännän ison tuolin pitkän pöydän päähän ja istutimme hänet siihen.
Hyvin saatoimme pitää hänestä intohimoineen ja äkkimyrskyineen, kun hän aika ajoin osasi olla niin hyvä ja lauhkea kuin juuri nyt. Itse asiassa pahimpinakin hetkinä olivat vain hänen hermonsa ärtyneet eikä luonne ollut jyrkästi paha; jos tyynnytit, ymmärsit ja lohdutit häntä, oli hän kuin karitsa eikä olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään. Vain hyvin typerälle, uppiniskaiselle ja ymmärtämättömälle hän oli vähäisessä määrin vaarallinen.
Muistaen aina uskontonsa vaatimuksia hän pani nuorimman seurueesta lukemaan pienen rukouksen ennen kuin rupesimme syömään, ja teki ristinmerkin hartaasti kuin nainen. En koskaan ennen ollut nähnyt hänen rukoilevan enkä tekevän tuota hurskasta liikettä, ja hän teki sen niin koruttomasti, niin lapsekkaan uskovana, etten voinut olla hymyilemättä mielihyvästä katsellessani häntä. Hänen katseensa kohtasi hymyilyni, hän ojensi kätensä ja sanoi:
"Antakaa minulle kätenne! Minä näen että palvelemme samaa Jumalaa samassa hengessä, vaikka eri menojen mukaan."
Enimmät herra Emanuelin opettajatovereista olivat vapaa-ajattelijoita, uskottomia ja ateisteja, monet miehiä joiden elämä ei sietänyt lähempää tarkastelua. Hän oli pikemmin kuin vanhanajan ritari, uskonnollinen omalla tavallaan ja tahraton maineeltaan. Viaton lapsuus ja kaunis nuoruus olivat turvassa hänen seurassaan. Hänellä oli voimakkaat intohimot, kiihkeät tunteet, mutta hänen puhdas kunniantuntonsa ja koruton hurskautensa olivat se väkevä taikavoima, joka piti näitä leijonia makuulla.