Tällä olennolla oli yllään kullalla kirjailtu kirkkaansininen puku, helakka kuin gentianan kukkanen, siinä koristeena isokuvioinen silkkipitsi, puvun päällä kallisarvoinen koreareunainen huivi, joka oli hänelle niin suuri, että sen moniväriset hetaleet viistivät lattiaa. Mutta hänen vahvin kohtansa olivat jalokivet: hänellä oli pitkät välkkyvät korvarenkaat, joiden kiilto ei voinut olla lainattu, eikä väärä, hänellä oli sormuksia luurangon-sormissaan, paksuja kultavanteita, joissa säteili kiviä — purppuraa, vihreätä ja veripunaista. Tuo kyttyräselkäinen hullu kääpiö oli koristeltu kuin raakalaiskuningatar.
"Que me voulez-vous?"[100] hän kysyi karkealla äänellä, joka pikemmin muistutti vanhaa miestä kuin vanhaa naista, ja tottakin, hänen leuassaan törrötti hopeinen parta.
Minä annoin korin ja sanoin asiani.
"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.
"Siinä kaikki", sanoin minä.
"Totisesti se ei maksanut vaivaa", hän vastasi. "Palatkaa madame Beckin luo ja sanokaa hänelle, että minä kyllä voin ostaa hedelmiä, kun tahdon, et quant à ses félicitations, je m'en moque!"[101] Ja tämä kohtelias rouva käänsi selkänsä.
Juuri kun hän kääntyi, jyrähti ukkonen, ja salaman väläys valaisi leveälti salonkia ja sisähuonetta. Satu näytti jatkuvan luonnonvoimien asianmukaisella säestyksellä. Vaeltaja, joka oli tullut houkutelluksi lumottuun linnaan, kuulee taian herättämän myrskyn nousevan ulkona.
Mitä oli minun kesken tätä kaikkea ajateltava madame Beckistä? Hänellä oli ihmeellisiä tuttavuuksia, hän kantoi tervehdyksiään ja lahjojaan ainoalaatuiselle alttarille, ja pahaenteiseltä näytti hänen palvelemansa kummallisen olennon käytös. Tuolla meni pois tuo yrmeä Sidonia, kompuroiden ja vavisten kuin ruumiillistunut halvaus, kopistellen norsunluusauvallaan mosaiikkilattiaan ja mutisten ilkeästi hävitessään näkyvistä.
Sade valui virtanaan, taivaankansi painui matalalle, pilvet, jotka hetki sitten olivat olleet punertavia, olivat nyt kaiken mustuutensa kautta muuttuneet kuolemankalpeiksi, ikään kuin olisivat kauhuissaan. Vaikka äsken kerskailinkin etten muka pelkää rankkasadetta, ei minua juuri haluttanut mennä ulos tuohon vesisuihkuun. Salamakin leimahteli hyvin vihaisesti, ukkonen jyrisi hyvin lähellä, rajuilma oli keskittynyt aivan Villetten päälle, se näytti puhjenneen keskitaivaalta, se syöksyi suoraan alas. Haaraiset vinot salamat lävistivät kohtisuoraan vesivirtoja, punaiset vinkkuraviivat risteilivät läpi metallin valkoisen suihkeen, ja tämä kaikki puhkesi taivaalta, joka voimiensa runsaudessa oli pelottava ja synkkä.
Jätin madame Walravensin tylyn salongin ja lähdin hänen kylmään porraskäytäväänsä. Tasanteella oli istuin, odotin siinä. Joku liukui pitkin suoraan yläpuolella olevaa käytävää; se oli tuo vanha pappi.