"Siinä ei mademoisellen pidä istua", hän sanoi. "Hyväntekijämme olisi pahoillaan, jos tietäisi että vierasta kohdellaan niin hänen talossaan."
Ja hän pyysi niin vakavasti minua palaamaan salonkiin, että en voinut muuta kuin totella, jollen tahtonut olla epäkohtelias. Pienempi huone oli paremmin kalustettu ja asuttavampi kuin iso, ja sinne hän minut vei. Vetämällä kaihtimen hieman syrjään hän paljasti näkyviin huoneen, joka oli pikemmin rukouskappeli kuin budoaari; se oli hyvin juhlallinen pieni huone, joka pikemmin näytti omistetun pyhäinjäännöksille ja muistoille kuin tarkoitetun nykyistä käytäntöä ja mukavuutta varten.
Kunnon isä istahti ikään kuin pitääkseen minulle seuraa, mutta keskustelemisen sijasta hän ottikin esiin kirjan, kiinnitti katseensa sen sivuihin ja liikutteli huuliaan kuiskaten — se kuului rukoukselta tai litanialta. Keltainen sähköinen valo taivaalta kultasi hänen kaljua päätään, mutta hänen vartalonsa jäi varjoon — syvään ja purppuraiseen; hän istui liikkumattomana kuin veistos ja näytti unohtaneen minut rukouksiensa tähden. Hän katsahti ylös vain silloin kun vihaisempi salama tai kovempi jyrinä ilmaisi lähenevää vaaraa, eikä hän silloinkaan kohottanut katsettaan pelosta, vaan nähtävästi kunnioituksesta. Minäkin olin kunnioituksen vallassa, mutta koska ei mikään orjamainen kauhu lannistanut minua, olin vapaa ajattelemaan ja tekemään havaintoja.
Totta puhuen aloin kuvitella että pappivanhus muistutti tuota isä Silasta, jonka edessä olin polvistunut Béguinage-kirkossa. Ajatus oli epämääräinen, sillä olin nähnyt rippi-isäni vain hämärissä ja sivultapäin, mutta kuitenkin olin huomaavinani yhdennäköisyyttä ja luulin myös tuntevani hänen äänensä. Kun katselin häntä, ilmaisi hän kohottamalla kerran katseensa, että hän tunsi tarkastukseni; käännyin silloin katselemaan huonetta, jolla myös oli oma puoleksi salaperäinen mielenkiintonsa.
Vanhuuttaan kellastuneen, omituisesti koristellun norsunluisen ristin vieressä, joka kallistui tummanpunaisen rukous jakkaran yli ja johon asianmukaisesti kuului kallisarvoinen messukirja ja mustapuinen rukousnauha, riippui maalaus jonka himmeät ääriviivat olivat jo ennen kiehtoneet katsettani — taulu joka liikkui, putosi pois seinän mukana ja hävisi kuin harhakuva. Hämärässä olin pitänyt sitä madonnankuvana; kirkkaammassa valossa se osoittautui nunnanpuvussa olevan naisen kuvaksi. Kasvot olivat miellyttävät vaikkakaan eivät kauniit, ne olivat kalpeat ja nuoret ja niitä varjosti suru tai huono terveys. Sanon vieläkin, että ne eivät olleet kauniit eivätkä edes henkevät, niiden rakastettavuus oli heikon ruumiin, toimettomien intohimojen, hiljaisten tapojen rakastettavuutta. Kuitenkin katselin taulua kauan, enkä muuta voinut kuin katsoa.
Vanha pappi, joka ensin oli näyttänyt mielestäni niin kuurolta ja sairaalta, oli kuitenkin mahtanut säilyttää aistimensa siedettävässä kunnossa. Niin kirjaansa syventyneeltä kuin hän näyttikin, kohottamatta edes päätään ja kääntämättä katsettaan, mikäli minä käsitin, huomasi hän kuitenkin mikä kohta kiinnitti huomiotani, ja lausui hitaalla selvällä äänellä nämä neljä huomautusta sen johdosta:
"Hän oli paljon rakastettu."
"Hän antoi itsensä Jumalalle."
"Hän kuoli nuorena."
"Häntä muistetaan vielä, itketään vielä."