"Tuoko vanha rouva, madame de Walravens, suree häntä?" kysyin ja luulin parantumattomassa surussa keksineeni avaimen samaisen rouvan toivottomaan pahantuulisuuteen.
Isä pudisti päätään puolittain hymyillen.
"Ei, ei", hän sanoi, "maailmannaisen rakkaus lastensa lapseen saattaa kyllä olla suuri ja hänen surunsa heidän kuolemastaan vilpitön, mutta vain kihlattu sulho, jolta Kohtalo, Usko ja Kuolema ovat kolminkertaisesti kieltäneet yhteenliittymisen onnen, suree tappiotaan sillä tavoin kuin Justine Marieta vieläkin surraan."
Minusta tuntui, että kunnon isä miltei toivoi että hänelle tehtäisiin kysymyksiä, ja niinpä kysyin kuka oli menettänyt ja kuka vielä suri Justine Marieta. Vastaukseksi sain oikean pienen romanttisen tarinan, joka kerrottiin aika vaikuttavasti nyt jo asettuvan myrskyn säestyksellä. Minun täytyy sanoa, että siitä olisi voinut tehdä paljon todellisemmin vaikuttavan, jos siinä olisi ollut vähemmän ranskalaista rousseaumaista hempeämielisyyttä ja pitkäpiimäisyyttä ja vähän enemmän terveellistä välinpitämättömyyttä vaikutelmasta. Mutta arvoisa isä oli ilmeisesti ranskalainen syntyperältään ja kasvatukseltaan (tulin yhä varmemmaksi hänen yhdennäköisyydestään rippi-isäni kanssa) — hän oli todella Rooman poika, ja kun hän nosti silmänsä, katseli hän minua kulmainsa alta terävämmin ja ovelammin kuin olisi luullut mahdolliseksi seitsemänkymmenen vuoden väsymykselle ja raihnaudelle. Kuitenkin uskon että hän oli hyvä vanha mies.
Tämän tarinan sankari oli muuan hänen entinen oppilaansa, jota hän nyt sanoi hyväntekijäkseen ja joka, niin kävi ilmi, oli rakastanut tuota kalpeata Justine Marieta, rikkaiden vanhempien tytärtä, aikana jolloin hänen omat maalliset mahdollisuutensa olivat sellaiset, että hänellä oli oikeus tavoitella hyvillä myötäjäisillä varustettua kättä. Oppilaan isä — aikoinaan rikas pankkiiri — oli tehnyt vararikon, kuollut ja jättänyt jälkeensä vain velkoja ja puutetta. Poikaa kiellettiin silloin ajattelemasta Justine Marieta, ja varsinkin tuo vanha isoäiti-noita, jonka olin nähnyt, madame de Walravens, oli vastustanut liittoa koko luonteensa kiivaudella, jonka ruumiillinen viallisuus väliin teki suorastaan demoniseksi. Lempeä Marie ei ollut kyllin petollinen ollakseen uskoton, mutta ei myöskään kyllin voimakas ollakseen aivan uskollinen rakastetulleen; hän hylkäsi ensimmäisen sulhasensa, mutta kieltäytyi suostumasta toiseen, jolla oli painavampi kukkaro, vetäytyi luostariin ja kuoli siellä noviisiaikanaan.
Haihtumaton tuska näytti vallanneen uskollisen sydämen, joka rakasti häntä, ja tämän rakkauden ja surun todellisuus kuvailtiin tavalla joka liikutti minuakin, kun kuuntelin.
Muutamia vuosia Justine Marien kuoleman jälkeen oli häviö kohdannut hänenkin kotiaan. Hänen isänsä joka nimellisesti oli ollut jalokiviseppä mutta myös käynyt paljon kauppaa pörssissä, oli joutunut osalliseksi johonkin liikeyritykseen, joka oli tuottanut häpeätä ja vienyt vararikkoon. Hän kuoli suruun ja häpeään. Hänen vanhalle kyttyräselkäiselle äidilleen ja surevalle vaimolleen ei jäänyt penniäkään, ja hekin olisivat voineet kuolla puutteeseen, mutta heidän tytärvainajansa halveksittu sulhanen, tuo uskollinen sydän riensi ihmeen uhrautuvana näiden naisten avuksi kuullessaan heidän asemastaan. Hän palkitsi heidän häpeämättömän ylpeytensä puhtaimmalla armeliaisuudella — hankki heille kodin, piti heistä huolta ja auttoi heitä niin että oma poika ei olisi tehnyt sitä hellemmin ja tehokkaammin. Äiti — itse asiassa hyvä nainen — kuoli siunaten häntä, mutta tuo kummallinen ja jumalaton, rakkaudeton ja ihmisiä vihaava isoäiti eli vielä, kokonaan tuon uhrautuvaisen miehen turvissa. Naista joka oli tuhonnut hänen elämänsä, murskannut hänen toiveensa ja tuominnut hänet rakkauden ja kotionnen asemesta pitkään suruun ja ilottomaan yksinäisyyteen, tuota naista hän kohteli kunnioittaen kuin hyvä poika lempeätä äitiään. Hän oli tuonut mummon tähän taloon, "ja täällä", jatkoi pappi vilpittömien kyynelten kihotessa hänen silmiinsä, "täällä hän on antanut turvapaikan myös minulle, vanhalle opettajalleen, ja Agnekselle, isänsä perheen iäkkäälle palvelijattarelle. Meidän ylläpidoksemme ja toisia hyväntekeväisyystarkoituksia varten tiedän hänen uhraavan kolme neljännestä tuloistaan, ja vain yhdellä neljänneksellä hän hankkii itselleen leivän ja mitä vaatimattomimmat mukavuudet. Tämän järjestelmän kautta hän on tehnyt itselleen mahdottomaksi mennä koskaan naimisiin: hän on antautunut Jumalalle ja enkelimorsiamelleen aivan kuin hän olisi pappi niinkuin minäkin."
Isä oli kuivannut kyynelensä ennen kuin lausui nämä viimeiset sanat, ja lausuessaan niitä hän hetkiseksi suuntasi silmänsä omiini. Minä tajusin tämän katseen huolimatta sen verhotusta luonteesta, tuossa hetkellisessä väläyksessä oli tarkoitus joka hämmästytti minua.
Nuo katolilaiset ovat kummallisia olentoja. Sellainen heidän joukossaan, josta et tiedä enempää kuin Perun viimeisestä Inka-heimon jäsenestä tai Kiinan ensimmäisestä keisarista, tuntee sinut ja kaikki mikä sinua koskee, ja hänellä on syynsä sanoa sinulle niin ja niin, kun luulit hänen sanojensa lähtevän hetken välittömästä vaikutelmasta, ja hänellä on omat suunnitelmansa toimittaa sinut määrättynä päivänä määrätylle paikalle määrätynlaisiin olosuhteisiin, kun koko järjestely sinun kypsymättömässä mielessäsi näyttää vain sattumalta tai välttämättömyyden seuraukselta. Madame Beckin lahja ja asia, jotka niin äkkiä olivat juolahtaneet hänen mieleensä, minun yksinkertainen lähettitoimeni Tietäjätorilla, vanhan papin satunnainen laskeutuminen portaita alas ja kulku puistikon poikki, hänen saapumisensa avukseni kun vanha palvelijatar tahtoi lähettää minut pois, hänen ilmaantumisensa taas porraskäytävään, tuloni hänen huoneeseensa, muotokuva, ystävällisesti kerrottu tarina — kaikki nämä pienet tapahtumat, jos otti ne sellaisinaan, näyttivät toisistaan riippumattomilta kuin kourallinen irtonaisia helmiä, mutta pujoteltuina tuon nopean ja viekkaan jesuiittakatseen läpi ne riippuivat perättäin pitkässä sarjassa kuin helmet rukousnauhassa. Missä oli liitoskohta, missä tuon luostarimaisen kaulakoristeen pieni lukko? Näin ja tunsin liittymisen, mutta en vielä voinut keksiä liitoskohtaa tai -keinoa.
Kenties se miettimispuuska, johon nyt olin vajonnut, näytti hieman epäilyttävältä hajamielisyydessään. Hän keskeytti lempeästi: