"Mademoiselle", hän sanoi, "toivon ettei teidän tarvitse kulkea kauas näitä likomärkiä katuja pitkin?"
"Enemmän kuin puolen peninkulmaa."
"Te asutte —"
"Rue Fossetten varrella."
"Ei kai" (hyvin vilkkaasti) "ei kai madame Beckin kasvatuslaitoksessa?"
"Siinä juuri."
"Sittenhän" (hän löi kätensä yhteen) "sittenhän tunnette jalon oppilaani, minun Paulini?"
"Herra Paul Emanuelin, kirjallisuuden professorin?"
"Hän se juuri on, eikä kukaan muu."
Seurasi lyhyt hiljaisuus. Yhdistävä lukko näytti äkkiä tulleen selville, tunsin sen sopivan paikalleen.