"Kaksikymmentä vuotta. Hän oli vähän vanhempi kuin herra Emanuel, joka silloin oli hyvin nuori, sillä hän ei vielä ole paljon yli neljänkymmenen."
"Sureeko hän häntä vielä?"
"Hänen sydämensä on sureva häntä aina; olennaisinta Emanuelin luonteessa on — uskollisuus."
Tämä sanottiin huomattavan painokkaasti.
Ja nyt puhkesi aurinko paistamaan kalpeana ja vetisenä; satoi vieläkin hiukan, mutta ei enää myrskynnyt: tuo kuuma taivaanlaki oli auennut ja syössyt maahan salamansa. Jos olisin vielä viivytellyt, olisin tuskin päässyt palaamaan päiväsaikaan, ja niinpä nousin, kiitin isää hänen vieraanvaraisuudestaan ja kertomuksestaan, sain vastaukseksi suopean "pax vobiscum", jonka otin ystävällisesti vastaan, koska se tuntui lähtevän todellisesta hyväntahtoisuudesta, mutta vähemmän pidin salaperäisestä lauseesta, joka seurasi sitä:
"Tytär, sinusta tulee mitä sinusta täytyy tulla!" — mikä oraakkelin lause sai minut kohauttamaan olkapäitäni niin pian kuin pääsin oven ulkopuolelle. Harvat meistä tietävät mitä meistä on tuleva, mutta päättäen kaikesta mikä tähän asti oli tapahtunut, voin hyvällä syyllä toivoa eläväni ja kuolevani nuhteettomana protestanttina, sillä "Pyhässä Kirkossa" oli sisässä onttoutta ja päällä loistoa, joka houkutteli minua vain keskinkertaisesti. Kulkiessani mietin monta asiaa. Olkoon katolisuus mitä tahansa, on olemassa hyviä katolilaisia: tämä mies, Emanuel, näytti kuuluvan parhaimpiin. Vaikka hänessä olikin hiven taikauskoa ja vaikka pappisviekkaus vaikutti häneen, oli hän ihmeellinen hellässä uskollisuudessaan, hurskaassa antaumuksessaan, uhrautuvaisuudessaan ja rajattomassa armeliaisuudessaan. Sieti nähdä vain, millä tavoin Rooma asiamiestensä kautta kohteli näitä ominaisuuksia, hoivasiko se niitä niiden itsensä ja Jumalan tähden, vai kiskoiko se niistä korkoa ja petkuttiko etuja itselleen.
Kun ehdin kotiin, oli auringonlaskun aika. Goton oli ystävällisesti säästänyt minulle osan päivällisruoasta, minkä tarvitsinkin. Hän kutsui minut pieneen huoneeseen syömään, ja madame Beck ilmestyi sinne pian tuoden minulle lasin viiniä.
"No", aloitti hän hihittäen, "minkälaisen vastaanoton saitte madame
Walravensilta? Hän on hullunkurinen, eikö niin?"
Minä kerroin mitä oli tapahtunut ja toistin sanasta sanaan kohteliaat terveiset, jotka oli jätetty vietävikseni.
"Oh la singulière petite bossue!"[102] hän nauroi. "Ja voitteko kuvitella että hän vihaa minua, koska luulee minun rakastuneen serkkuuni Pauliin, tuohon pikku pyhimykseen, joka ei uskalla liikahtaakaan ilman rippi-isänsä lupaa! Sitä paitsi" (hän jatkoi) "vaikka hän kuinka tahtoisi mennä naimisiin — joko minun tai jonkun toisen kanssa — ei hän voi, sillä hänellä on jo liian suuri perhe elätettävänään, äiti Walravens, isä Silas, rouva Agnes ja koko liuta nimettömiä köyhiä. Ei ole toista miestä, joka sillä tavoin sälyttäisi harteilleen taakkoja, suurempia kuin jaksaa kantaa, ja vapaaehtoisesti alistuisi hyödyttömiin vastuksiin. Sitä paitsi hän hautoo mielessään romanttista ajatusta jostakin kalpeakasvoisesta Marie Justinesta — personnage assez niaise à ce que je pense"[103] (sellainen oli madamen jumalaton huomautus) "joka on ollut pyhimyksenä taivaassa tai jossakin muualla nämä kaksikymmentä vuotta ja jonka luo hän aikoo mennä vapaana kaikista maisista siteistä, puhtaana kuin lilja, niinkuin hän sanoo. Oi, te nauraisitte jos tietäisitte edes puolet herra Emanuelin oikuista ja kummallisuuksista! Mutta minähän estän teitä nauttimasta virvokkeita, joita varmaan tarvitsette, hyvä meess. Syökää illallisenne, juokaa viininne, oubliez les anges, les bossues, et surtout, les professeurs — et bon soir."[104]