XXXV
VELJEYTTÄ
"Oubliez les professeurs." Niin sanoi madame Beck. Madame Beck oli viisas nainen, mutta hänen ei olisi pitänyt lausua näitä sanoja. Se oli erehdys. Sinä iltana hänen olisi pitänyt jättää minut tyyneksi, ei kiihtyneeksi, välinpitämättömäksi, omastani ja toisten mielestä eristetyksi — ilman ajatusyhteyttäkään tuon toisen henkilön kanssa, joka minun tuli unohtaa.
Unohtaa hänet? Ah, he tekivät viisaan suunnitelman saadakseen minut unohtamaan hänet — nuo rikkiviisaat! He näyttivät minulle kuinka hyvä hän oli, he tekivät rakkaasta pikku miehestäni tahrattoman pienen sankarin. Ja sitten he olivat lörpötelleet hänen lempimistavastaan. Millä keinoin olisin tähän päivään asti voinut päästä varmuuteen siitä, osasiko hän ylimalkaan rakastaa vai eikö?
Olin tuntenut hänet mustasukkaiseksi, epäluuloiseksi, olin nähnyt hänessä eräänlaista hellyyttä, oikkuilua — lempeyttä joka tuli kuin lämmin ilma, ja armeliaisuutta joka haihtui kuin varhainen kaste hänen ärtyisyytensä kuumuuden kuivaamana: siinä kaikki mitä minä olin nähnyt. Ja nyt he, isä Silas ja Modeste Maria Beck (että nämä kaksi toimivat yksissä neuvoin, sitä en epäillyt), avasivat hänen sydämensä salakammiot — näyttivät minulle yhden suuren rakkauden, tämän etelämaisen luonteen nuoruuden lapsen, joka oli syntynyt niin voimakkaana ja täydellisenä että se nauroi itse Kuolemaa, halveksi sen vähäpätöistä hyökkäystä aineeseen, pysyi kiinni kuolemattomassa hengessä ja oli voitokkaana ja uskollisena pitänyt vartiota haudan ääressä kaksikymmentä vuotta.
Tämä oli tehty — eikä se ollut mitään onttoa tunteen hemmottelua, vaan hän oli antanut osoituksen uskollisuudestaan omistamalla parhaan tarmonsa epäitsekkääseen tarkoitukseen ja todistanut sen rajattomin persoonallisin uhrauksin: hän kunnioitti niitä, jotka kerran olivat olleet rakkaita hänen rakastetulleen — hän oli jättänyt koston sikseen ja ottanut ristin kannettavakseen.
Mitä taas Justine Mariehin tulee, tiesin mikä hän oli laatuaan aivan yhtä hyvin kuin jos olisin nähnyt hänet. Tiesin että hän oli kylläkin hyvä, madame Beckin koulussa oli hänenlaisiaan tyttöjä — flegmaatikkoja — kalpeita, hitaita, toimettomia, mutta hyväsydämisiä, pahaan kykenemättömiä, ilman erityistä taipumusta hyväänkään.
Jos hänellä oli enkelin siivet, tiesin kyllä kenen runollinen mielikuvitus oli ne luonut. Jos hänen otsallaan loisti sädekehän kirkas heijastus, tiesin kenen silmäterien tulessa tuon pyhän liekin hohde oli syntynyt.
Pitikö minun sitten säikähtää Justine Marieta? Oliko kuolleen kalpean nunnan kuva nouseva ikuiseksi esteeksi välillemme? Ja mitä oli sanottava hyväntekeväisyydestä, joka nieli hänen maallisen omaisuutensa? Mitä hänen sydämestään, joka oli vannoutunut puhtauteen?
Madame Beck, isä Silas, teidän ei olisi pitänyt aiheuttaa näitä kysymyksiä? Ne olivat samalla syvin hämmennys, lujin haitta ja kirpein yllyke mitä koskaan olin tuntenut. Yöt päivät koko viikon ajan — kun nukuin, näin niistä unta, ja kun heräsin, olivat nuo kaksi kysymystä heti mielessäni. Koko maailmassa ei ollut niihin mitään vastausta, ei muualla kuin siinä missä eräs tumma pieni mies seisoi, istui, käveli, piti luentoja, rosvomaisen kreikkalaisiakin alla ja murheellisen päällystakin sisässä, joka oli täynnä mustetahroja eikä niinkään vähän tomuinen.