Tuon Rue de Magesissa käyntini jälkeen tahdoin nähdä hänet taas. Minusta tuntui — nyt kun tiesin mitä tiesin — että hänen ilmeensä olisi selvempää ja mielenkiintoisempaa luettavaa kuin koskaan ennen, ja ikävöin lukea siitä tuota alkuperäistä antaumusta, tuota puoleksi ritarin puoleksi pyhimyksen jalomielisyyttä, jota papin kertomus hänen luonteessaan edellytti. Hänestä oli tullut kristitty sankarini, ja tahdoin tarkata häntä siinä valossa.
Suotuisa tilaisuus ei ollutkaan hidas saapumaan; uudet vaikutelmani saivat kestää kokeen jo seuraavana päivänä. Niin, minulle myönnettiin kohtaus "kristityn sankarini" kanssa — kohtaus joka ei ollut kovinkaan sankarillinen eikä tunteikas eikä raamatullinen, mutta vilkas kylläkin omalla tavallaan.
Kello kolmen tienoissa iltapäivällä ensi luokan rauha — jonka näennäisesti turvasi madame Beckin tyyni hallitsijan valta, kun tämä omassa persoonassaan antoi täsmällistä ja hyödyllistä oppituntia — tämä rauha, minä sanon, järkähti äkkiä, kun muuan päällystakki syöksyi hurjana sisään.
Kukaan ei tällä hetkellä ollut tyynempi kuin minä. Madame Beckin läsnäolo helpotti vastuutani, hänen yksitoikkoinen äänensä rauhoitti ja hänen selvä esityksensä (sillä hän opetti hyvin) miellytti ja kohotti. Istuin kumartuneena pulpettini ääressä ja piirsin — so. jäljensin taidokasta piirrosta pyrkien tunnontarkasti viimeistelemään jäljennöstäni alkuperäisen mukaan, sillä se oli minun käytännöllinen käsitykseni taiteesta, ja ihmeellistä kyllä tuotti tämänlaatuinen työ minulle suurta nautintoa, ja saatoin jäljentää omituisen koukeroisia kiinalaisia teräs- ja mezzotinta-piirroksia — taideteoksia joiden arvo oli suunnilleen sama kuin yhtä monen hiuskoriste-työn, mutta minä ajattelin niistä suuria siihen aikaan.
Mikä oli hätänä? Piirustukseni, siveltimeni, kallisarvoinen jäljennökseni rutistettiin erääseen kouraan ja ne katosivat näkyvistäni, minut itse ravistettiin tai kiskottiin tuolistani niinkuin yksinäinen ja kuivanut muskottipähkinä, jonka kiivastunut kokki ravistaa mausterasiasta. Hurja päällystakki tempasi tuolini toisen ja pulpettini toisen hihansa alle ja kantoi ne pois, seuraavassa silmänräpäyksessä minä seurasin kalustoa, kahden minuutin kuluttua sekä kalusto että minä olimme istutetut keskelle suurta salia — se oli viereinen avara huone, jota harvoin käytettiin muulloin kuin tanssiharjoituksissa ja virsitunneilla — istutetut siihen pontevuudella joka näytti karkottavan etäisimmätkin toiveet siitä, että koskaan saisimme lupaa siirtyä takaisin paikoillemme.
Kun olin osittain tointunut säikähdyksestäni, huomasin lähelläni kaksi miestä — minun kai pitäisi sanoa herrasmiestä — toinen tumma, toinen vaalea, toisella miltei sotilaallisen jäykkä ulkomuoto ja yllä reunuksilla koristettu lievetakki, toisen ulkoasu ja käytös lähenteli pikemmin ylioppilaan tai taiteilijan huolettomuutta, molemmilla kukoistavan komeat viikset sekä poski- ja leukaparta. Herra Emanuel seisoi hieman syrjässä heistä, hänen käytöksensä ja katseensa ilmaisivat väkevää kiukkua ja hän ojensi kätensä puhujanlava-liikkeeseensä.
"Mademoiselle", hän sanoi, "teidän asianne on todistaa näille herroille, että minä en ole valehtelija. Teidän tulee parhaan kykynne mukaan vastata kysymyksiin joita he teille tekevät. Teidän tulee myös kirjoittaa aiheesta jonka he valitsevat. Heidän silmissään minä nähtävästi olen periaatteeton petturi. Minä kirjoitan aineita ja väärennän niihin taitavasti oppilaitteni nimet ja kerskailen niistä muka heidän tekeminään. Te olette osoittava tämän syytöksen vääräksi."
Voi taivas! Siinähän tuo näytetutkinto, jota niin kauan olin välttänyt, iski päälleni kuin salamanleimaus. Nämä kaksi hienoa lievetakkista viiksiniekkaa, ylenkatseellista henkilöä, eivät olleet muuta kuin poikakoulun keikarimaisia opettajia — herrat Boissec ja Rochemorte — kaksi kylmäveristä narria ja pedanttia, epäilijää ja pilkkakirvestä. Nähtävästi Paul oli liian pikaisesti näyttänyt jotakin minkä minä olin kirjoittanut — jotakin jota hän minun kuulteni ei ollut ikipäivinä kiittänyt tai edes maininnut ja jonka minä luulin unohtuneen. Sepustus ei ollut vähääkään merkillinen, se vain tuntui merkilliseltä verrattuna ulkomaalaisten koulutyttöjen tuotteiden keskitasoon, kun taas englantilaisessa oppilaitoksessa siihen tuskin olisi kiinnitetty huomiota. Herrat Boissec ja Rochemorte olivat katsoneet soveliaaksi ruveta epäilemään sen alkuperäisyyttä ja vihjailemaan että muka oli tehty vilppiä. Minun piti nyt todistaa totuuden puolesta ja kestää heidän tutkimustensa kidutus.
He alkoivat klassikoista. Kuollut tyhjyys. He jatkoivat Ranskan historiasta. Tuskin erotin merovingeja Pharamondista. He tutkivat minua erinäisissä "-ologioissa" ja saivat vastaukseksi yhä saman päänpudistuksen ja muuttumattoman "Je n'en sais rien."[105]
Paljon puhuvan hiljaisuuden jälkeen he siirtyivät asioihin jotka kuuluvat yleiseen sivistykseen, ja ottivat esille pari kysymystä jotka tunsin varsin hyvin ja joita olin usein miettinyt. Emanuel, joka tähän asti oli katsellut kohtausta pimeänä kuin talvipäivänseisaus, kirkastui hieman. Hän luuli minun nyt osoittavan etten sentään ollut aivan hullu.