Hän sai tietää erehdyksensä. Vaikka älysin nopeasti vastaukset noihin kysymyksiin ja mieleni täyttyi kuin tulvehtiva lähde — niin ajatukset olivat siinä, mutta ei sanoja. Joko en voinut tai en tahtonut puhua — en varmaan tiedä kumpaako: osaksi kai olivat hermoni menneet sekaisin, osaksi oli mielialani tärvelty.
Kuulin toisen tutkijani — sen jolla oli reunuksilla koristettu lievetakki — kuiskaavan toverilleen: "Est-elle donc idiote?"[106]
"On", ajattelin, "tylsämielinen hän on ja tylsämielisenä pysyy sellaisille kuin te."
Mutta minä kärsin — kärsin kauheasti, näin pelon sumentavan Paulin otsaa, ja hänen silmistään puhui kiihkeä mutta samalla surullinen moite. Hän ei tahtonut uskoa että minulta kokonaan puuttui yleissivistystä, hän uskoi että voisin olla sukkela jos tahtoisin.
Vihdoin, helpotukseksi hänelle, opettajille ja itselleni minä sopersin:
"Hyvät herrat, teidän on paras antaa minun mennä, ette hyödy minusta mitään. Niinkuin sanotte, minä olen tylsämielinen."
Olisin suonut voivani puhua tyynesti ja arvokkaasti tai että minulla olisi ollut älyä hillitä kieleni, mutta tuo katala kieli horjahti ja takertui. Nähdessäni tuomarien sinkoavan Emanueliin kovan ja voitonriemuisen katseen ja kuullessani oman ääneni tuskastuneen värinän, puhkesin henkeä salpaavaan itkuun. Mielenliikutukseni oli paljon enemmän kiukkua kuin surua: jos olisin ollut mies ja väkevä, olisin voinut haastaa tuon parin siinä paikassa taisteluun — mutta se oli mielenliikutusta, ja mieluummin olisin maistanut ruoskaa kuin näyttänyt sitä.
Nuo kyvyttömät! Eivätkö he heti voineet nähdä vasta-alkajan kömpelöä kättä tuossa tekeleessä, jota he sanoivat väärennykseksi. Aihe oli klassikoista. Kun Paul saneli lyhyen kertomuksen, jota kirjoitelmani tuli käsitellä, kuulin sen ensimmäistä kertaa. Aihe oli minulle outo, eikä minulla ollut mitään aineksia sen käsittelyä varten. Mutta minä hankin kirjoja, luin tosiseikkoja, rakentelin taidokkaan luurangon todellisuuden kuivista luista, vaatetin ne sitten ja koetin puhaltaa niihin elämää, ja tämä viimeinen yritys tuotti minulle nautintoa. Minulla oli paljon vaivaa ja huolta ennen kuin tosiseikkani oli löydetty, valittu ja sopivasti yhdistetty, enkä voinut levätä etsinnästäni ja ponnistuksistani ennen kuin olin tyytyväinen anatomisen työni täsmällisyyteen. Voimakas sisäinen vastenmielisyyteni virheitä ja erehdyksiä kohtaan teki minut joskus kykeneväksi välttämään perin pahoja pukkeja, mutta tieto ei ollut päässäni, valmiina ja kypsänä, sitä ei ollut kylvetty keväällä, kasvatettu kesällä, korjattu talteen syksyllä ja säilytetty aitassa talvella. Mitä ikinä tarvitsin, se minun oli etsittävä ulkoa tuoreeltaan kuin sylintäydet ruohoa, jonka leikkelin ruukkuun vihreänä. Herrat Boissec ja Rochemorte eivät älynneet sitä. He erehtyivät luulemaan työtäni kypsän kouluviisaan työksi.
He eivät vielä tahtoneet antaa minun mennä, minun piti istua kirjoittamaan heidän nähtensä. Kun kastoin kynäni musteeseen vapisevin käsin, silmät puolisokaistuina ja kyynelissä, alkoi toinen tuomareistani teeskennellä jonkinlaista anteeksipyyntöä tuottamastaan tuskasta.
"Me toimimme vain totuuden hyväksi. Emme tahdo loukata teitä", hän sanoi.