Viha antoi minulle voimaa. Sanoin vain: "Esittäkää aihe, monsieur."
Rochemonte mainitsi aiheen "Inhimillinen oikeus".
Inhimillinen oikeus! Mitä minä osasin kirjoittaa siitä? Tyhjä, kylmä käsite, joka ei herättänyt minussa ainoatakaan innoittavaa ajatusta, ja tuossa seisoi herra Paul, surullisena kuin Saul ja totisena kuin Job, ja hänen syyttäjänsä riemuitsivat.
Näitä kahta minä katsoin. Kokosin rohkeuteni ilmoittaakseni heille, etten aikonut kirjoittaa enkä puhua enää sanaakaan heidän mielikseen, että heidän aiheensa ei miellyttänyt eikä heidän läheisyytensä innoittanut minua ja että siitä huolimatta jokainen joka heitti epäilyksen varjonkaan herra Emanuelin kunniaan, solvaisi sitä totuutta, jonka esitaistelijoita he sanoivat olevansa. Minä aioin sanoa tämän kaiken, kun äkkiä valo välähti muististani.
Nämä kahdet kasvot, jotka katselivat pitkän tukan, viiksien ja poskiparran metsän keskeltä — nämä kahdet kylmät mutta julkeat, epäluotettavat mutta itserakkaat kasvot — olivat samat kasvot, juuri samat jotka olivat ilmestyneet eteeni täydessä kaasuvalossa erään porttikäytävän pylväiden takaa ja pelottaneet minut puolikuolleeksi tuona lohduttomana iltana, jolloin saavuin Villetteen. Nämä juuri, siitä olin täysin varma, olivat samat sankarit, jotka olivat ajaneet ystävättömän muukalaisen eksyksiin ja uuvuksiin, ajaneet takaa läähättävää läpi kokonaisen kaupunginosan.
"Hyvätkin neuvonantajat", ajattelin. "Puhtaat nuorison johtajat! Jos 'Inhimillinen oikeus' olisi sitä mitä sen pitäisi olla, saisitte te kaksi tuskin vain pitää nykyistä paikkaanne ja nauttia nykyistä luottamustanne."
Kun kerran olin saanut ajatuksen, ryhdyin työhön. "Inhimillinen oikeus" ilmestyi eteeni novellin verhossa — punakka pyylevä muori kädet puuskassa. Näin hänet talossaan, joka oli oikea sekasotkun pesä: palvelijat tulivat pyytämään häneltä neuvoa tai apua, jota hän ei antanut, kerjäläiset odottivat hänen ovellaan ja näkivät nälkää ilman että heitä huomattiin, parvi sairaita ja riitaisia lapsia ryömi hänen jaloissaan ja parkui hänen korviinsa pyytäen huomiota, myötätuntoa, hoitoa, apua. Kunnon nainen ei välittänyt tästä kaikesta vähääkään. Hänellä oli oma lämmin tuolinsa tulen ääressä, oma lohdutuksensa lyhyessä mustassa piipussa ja pullossa, jossa oli rouva Sweenyn ilolientä, hän poltti ja särpi ja nautti paratiisistaan, ja jos vain jokin huuto noiden kärsivien sielujen joukosta tunkeutui liian vihlovana hänen korviinsa, sieppasi muorikulta hiilihangon tai uuniluudan, ja jos rauhanhäiritsijä oli heikko, vääryyttä kärsivä ja sairas, eukko rauhoitti häntä aika pontevalla tavalla, mutta jos häiritsijä oli voimakas, vilkas ja väkivaltainen, hän vain uhkasi, upotti sitten kätensä syvään taskuunsa ja viskasi lattialle anteliaan sateen sokerikaramelleja.
Sellainen oli kyhäelmäni "Inhimillisestä oikeudesta", jonka kiireimmiten riipustin paperiin ja asetin herrojen Boissecin ja Rochemorten käytettäväksi. Emanuel luki sen olkani yli. Odottamatta mitään selvityksiä kumarsin kolmikolle ja poistuin.
Koulutuntien jälkeen sinä päivänä Paul ja minä kohtasimme taas toisemme. Tietenkään ei kohtaus alussa sujunut tasaisesti, minulla oli varis kynittävänä hänen kanssaan — tuota väkinäistä tutkintoa ei ilman muuta voinut sulattaa. Kirpeä sananvaihto päättyi siten, että minä sain nimen "une petite moqueuse et sans-coeur" [107] ja että monsieur toistaiseksi lähti tiehensä.
Koska en halunnut hänen kokonaan häviävän — tahdoin vain hänen tuntevan ettei sellaista puuskaa, johon hän sinä päivänä oli antautunut, voinut aivan rankaisematta suvaita — en ollut suruissani kun vähäistä myöhemmin näin hänet lehtimajassa puutarhatyössä. Hän lähestyi lasiovea, minä lähestyin myös. Puhelimme kukista joita kasvoi sen ympärillä. Vähitellen monsieur laski pois lapionsa, vähitellen hän aloitti keskustelun, siirtyi toisiin aiheisiin ja kosketti vihdoin mielenkiintoista kysymystä.