Vastaukseksi kysymykseeni hän edelleen kertoi minulle, että hänen miesvainajallaan oli tapana sanoa Homen perineen tieteelliset taipumuksensa enoltaan, ranskalaiselta tiedemieheltä: hänen syntyperässään nimittäin näytti olleen sekä skottilaista että ranskalaista ainesta, ja hänellä eli vielä Ranskassa sukulaisia, joista usea kirjoitti nimensä eteen de ja sanoi olevansa aatelia.
Samana iltana yhdeksän tienoilla lähetettiin eräs palvelija ottamaan vastaan vaunua jossa pienen vieraamme odotettiin tulevan. Rouva Bretton ja minä istuimme kahden arkihuoneessa odotellen hänen tuloaan, John Graham Bretton oli näet käymässä erään koulutoverinsa luona, joka asui maalla. Odottaessaan kummitätini luki iltalehteä, minä ompelin. Oli sateinen ilta, pisarat pieksivät ikkunanruutuja ja tuuli vinkui vihaisesti ja levottomasti.
"Lapsi parka!" sanoi rouva Bretton aika ajoin. "Minkälaisen matkailman hän sai! Toivoisinpa että hän olisi täällä kaikella kunnialla."
Vähän ennen kymmentä ilmoitti ovikello Warrenin paluun. Tuskin oli ovi avattu kun syöksyin eteiseen; siellä oli matka-arkku ja pari käsilaukkua, niiden vieressä seisoi hoitajattarelta näyttävä ihminen, ja portaiden alapäässä oli Warren, käsivarsillaan huiveihin kiedottu käärö.
"Siinäkö lapsi on?" kysyin.
"Kyllä on, neiti."
Yritin avata huivia nähdäkseni vilahduksen kasvoista, mutta ne kääntyivät nopeasti näkyvistäni Warrenin olkapäätä kohti.
"Laskekaa minut maahan, olkaa hyvä", sanoi hento ääni kun Warren avasi arkihuoneen oven, "ja ottakaa huivi pois", jatkoi pienokainen vetäen pikkuruisella kädellään neulan pois ja vapautuen miltei halveksivan kiireellisesti kömpelöstä peitteestä. Olento joka nyt tuli näkyviin, yritti ketterästi kääriä huivin kokoon, mutta se oli aivan liian raskas ja suuri pienten käsien ja käsivarsien kannatettavaksi ja pideltäväksi. "Antakaa se Harrietille", kuului silloin määräys, "hän saa panna sen pois." Tämän sanottuaan olento kääntyi ja loi katseensa rouva Brettoniin.
"Tule tänne, pikku kulta", sanoi rouva. "Olet varmaankin viluinen ja märkä. Sinun täytyy päästä lämmittelemään tänne valkean ääreen."
Lapsi tuli nopeasti rouva Brettonin luo. Hän oli äärettömän hento, mutta siro ja hyvin muodostunut pieni olento, kevyt, hoikka ja suora. Istuessaan kummitätini avarassa sylissä hän näytti vain nukelta, ja hänen niskansa, hienoinen kuin vaha, sekä hänen silkinpehmeä kiharapäänsä lisäsivät luullakseni yhtäläisyyttä.