Rouva Bretton piti pientä herttaista pakinaa lämmittäessään lapsen käsiä, käsivarsia ja jalkoja. Ensin hän kohtasi vain miettiväisen tuijotuksen, mutta sai pian hymyilyn vastaukseksi. Rouva Bretton ei ollut hyväilevä nainen; poikansakin seurassa, jota hän syvästi rakasti, oli hänen käytöksensä harvoin hempeämielistä, usein päinvastoin, mutta kun pieni vieras hymyili hänelle, hän suuteli tätä kysyen:
"Mikä on pikkuruiseni nimi?"
"Missy."
"Mutta mikä muu kuin Missy?"
"Polly, niin isä nimittää tyttiä."
"Tyytyykö Polly asumaan tädin luona?"
"Ei aina, siihen asti vain kun isä tulee kotiin. Isä on lähtenyt pois." Hän pudisti ilmeikkäästi päätään.
"Hän tulee takaisin Pollyn luo tai lähettää noutamaan Pollya."
"Ihanko varmaan? Tiedättekö että hän tulee."
"Minä luulen niin."