"Mutta Harriet luulee että hän ei tule, ei ainakaan pitkään aikaan.
Hän on sairas."
Lapsen silmät kyyneltyivät. Hän veti kätensä rouva Brettonin kädestä ja näytti haluavan pois hänen polveltaan. Rouva Bretton vastusteli ensin, mutta lapsi sanoi: "Sallikaa minun mennä. Minä voin istua tuolilla."
Hän sai liukua alas polvelta, sitten hän otti jakkaran ja kantoi sen nurkkaan, missä oli hyvin hämärää, ja sinne hän istui. Vaikka rouva Bretton olikin luonteeltaan käskevä ja tärkeissä asioissa jyrkkäkin, oli hän usein välinpitämätön pikkuasioissa. Hän antoi lapsen tehdä miten tahtoi ja sanoi minulle: "Älä ole huomaavinasi häntä nyt." Mutta minä huomasin hänet, minä pidin silmällä Pollya, joka oli painanut pienen kyynärpäänsä pieneen polveensa, pään käteensä, näin hänen vetävän neliötuuman tai parin kokoisen nenäliinan nukenhameensa taskusta, ja sitten kuulin hänen itkevän. Toiset lapset itkevät suruissaan ja vaivoissaan ääneen, kainostelematta ja hillittömästi, mutta tämä olento itki hiljaa, ja silloin tällöin vain pieni niiskutus ilmaisi hänen liikutustaan. Rouva Bretton ei kuullut sitä, eikä ollut väliäkään. Ennen pitkää kuului nurkasta ääni joka kysyi: "Voisimmeko soittaa kelloa ja pyytää Harrietia tänne?"
Minä soitin kelloa, hoitajatarta mentiin hakemaan ja hän tuli.
"Harriet, minut on pantava levolle", sanoi hänen pieni emäntänsä.
"Kysyisitkö missä minun vuoteeni on."
Harriet ilmoitti jo kysyneensä.
"Kysy nukutko sinä minun kanssani."
"En, Missy", sanoi hoitajatar, "teillä on yhteinen huone tämän nuoren neidin kanssa." Hän osoitti, minua. Missy ei noussut istuimeltaan, mutta näin hänen silmiensä etsivän minua. Parin minuutin hiljaisen tarkastelun jälkeen hän tuli esiin nurkastaan.
"Toivotan teille hyvää yötä, rouva", hän sanoi rouva Brettonille, mutta meni minun ohitseni ääneti.
"Hyvää yötä, Polly", sanoin.