"En tiedä mitä ajatella tästä asiasta, mutta minä uskon että tuolle näennäiselle salailmiölle aikanaan saadaan täysin luonnollinen selitys."
"Epäilemättä, epäilemättä. Sitä paitsi ei kukaan hyvä, elossa oleva nainen — vielä paljon vähemmän puhdas ja onnellinen henki — häiritsisi sellaista ystävyyttä kuin meidän — n'est-il pas vrai?"[110]
Ennen kuin ehdin vastata, syöksyi Fifine Beck luoksemme punaposkisena ja maltittomana ja huusi että minua tarvittiin. Hänen äitinsä oli lähdössä kaupungille erään englantilaisen perheen luo, ja minua tarvittiin tulkiksi. Keskeytys oli kylläkin paikallaan: pahaa on joka päivä tarpeeksi, tällä hetkellä oli hyvääkin riittämiin. Olisin kuitenkin mielelläni kysynyt Paulilta, askartelivatko nuo "sairaat kuvittelut", joilta hän varotti minua, hänen omissa aivoissaan.
XXXVI
ERIPURAISUUDEN OMENA
Paitsi Fifine Beckin äitiä oli toisellakin mahdilla sana sanottavana Paulille ja minulle ennen kuin tuo ystävyyden liitto saattoi tulla hyväksytyksi. Meitä valvoi nukkumaton silmä: Rooma piti kateellisesti silmällä poikaansa sen salaperäisen ristikon kautta, jonka edessä minä kerran olin polvistunut ja jota Emanuel joka kuukausi lähestyi — rippituolin liukkaan seinämän kautta.
"Miksi olit niin iloinen päästessäsi Paulin ystäväksi?" kysyy lukija. "Eikö hän jo kauan ole ollut ystäväsi? Eikö hän ollut antanut näytettä toisensa jälkeen eräänlaisesta tunteiden puolueellisuudesta?"
Oh, oli kyllä, mutta kuitenkin oli minusta hauska kuulla hänen niin vakavasti sanovan että hän oli läheinen, todellinen ystäväni. Minä pidin hänen vaatimattomista epäilyistään, hänen herkästä alistuvaisuudestaan — tuosta luottamuksesta, joka kaipasi kiintymystä johonkin ja joka oli kiitollinen kun sitä opetettiin kiintymään. Hän oli nimittänyt minua "sisareksi". Se oli hyvä. Niin, hän sai nimittää minua miksi tahtoi niin kauan kuin hän luotti minuun. Olin kernaasti hänen sisarensa — sillä ehdolla että hän ei joskus pyytänyt minua olemaan samassa suhteessa tulevaan vaimoonsa, ja koska hän oli hiljaisesti lupautunut jäämään naimattomaksi, näytti sellaisesta pälkähästä olevan vähän vaaraa.
Enimmän osan seuraavaa yötä mietin sen illan kohtausta. Odotin hartaasti aamunkoittoa ja kuuntelin sitten koska kello soisi. Noustuani ja pukeuduttuani moitin rukouksia ja aamiaista hitaiksi ja kaikkia tunteja verkkaisiksi, kunnes vihdoin saapui kirjallisuudentunnin hetki. Halusin tarkemmin päästä tuntemaan tätä veljeysliittoa, tahdoin huomata missä määrin veljellisesti hän käyttäytyisi uudelleen tavattaessa, kokea minkä verran sisarellisuutta oli omissa tunteissani, ja saada selville oliko minussa sisaren rohkeutta ja hänessä veljen vilpittömyyttä.
Hän tuli. Elämä on niin järjestettyä että itse tapaus ei voi vetää eikä vedä vertoja odotukselle. Koko sinä päivänä hän ei lähestynyt minua kertaakaan. Tuntinsa hän piti ehkä hieman hiljaisemmin kuin tavallisesti, lempeämmin ja myös vakavammin. Hän oli isällinen oppilailleen, mutta hän ei ollut veljellinen minulle. Ennen kuin hän lähti luokasta, odotin saavani hymyilyn, jollen sanaa. En saanut kumpaakaan: osakseni tuli vain nyökkäys — kiireinen, ujo.