Tämä etäisyys, päättelin, on satunnaista — se ei ole tahallista. Kärsivällisyyttä vain, ja se katoaa. Mutta se ei kadonnut, sitä jatkui päiväkausia, se lisääntyi. Minä tukahutin hämmästykseni ja nielin kaikki muut mieleeni pyrkivät tunteet.
Syystäkin voin kysyä kun hän tarjosi veljeyttään: "Saanko luottaa teihin?" Syystä voi hän, epäilemättä tuntien luonteensa, pidättäytyä kaikista vakuutuksista. Tottakin, hän oli käskenyt minua itse kokemaan — kiusottelemaan ja koettelemaan häntä. Turha määräys! Nimellinen ja tarpeeton etuoikeus! Toiset naiset käyttäkööt sellaista! Mikään minun kyvyissäni ja vaistoissani ei asettanut minua tuohon urheaan joukkoon. Yksin jätettynä olin passiivinen, hylättynä vetäydyin syrjään, unohdettuna — huuleni eivät lausuisi, silmäni eivät sinkahuttaisi muistutusta. Laskuissani oli nähtävästi ollut jokin erehdys, ja odotin kunnes aika sen selvittäisi.
Mutta päivä tuli jolloin hänen, kuten tavallista, piti antaa minulle oppitunti. Hän oli jo kauan jalomielisesti uhrannut minulle yhden illan seitsemästä tutkien silloin mitä edellisen viikon aikana olin eri aineissa oppinut ja valmistaen työtä seuraavaksi viikoksi. Tällöin oli kouluhuoneeni missä milloinkin, riippuen siitä missä oppilaat ja toiset opettajat sattuivat olemaan, vähin aivan lähellä heitä, hyvin usein isossa toisessa luokassa, jossa oli helppoa löytää hiljainen nurkka, kun hälisevät päiväoppilaat olivat poissa ja harvalukuiset sisäoppilaat istuivat ryhmässä opettajanpöydän ympärillä.
Tuona tavallisena iltana, kuullessani tavallisen kellonlyönnin, kokosin kirjani ja paperini, kynäni ja musteeni ja lähdin isoon luokkahuoneeseen.
Luokassa ei ollut ketään, ja siihen lankesi kylmä synkkä varjo, mutta avonaisten kaksoisovien läpi näkyi nelikulmainen eteinen, joka oli täynnä oppilaita ja valoa. Eteiseen ja ihmisjoukkoon valoi länsiaurinko hehkuaan. Se hehkui niin punaisena ja eloisana, että seinien värit ja pukujen eri vivahdukset näyttivät kaikki sulaneen yhdeksi lämpimäksi hohteeksi. Tytöt istuivat töittensä tai läksyjensä ääressä, keskellä heidän ryhmäänsä seisoi Emanuel puhellen hyväntuulisesti erään opettajan kanssa. Hänen tummassa päällystakissaan, hänen sysimustassa tukassaan leikitteli monta tulipunaista värivivahdusta, hänen espanjalaiset kasvonsa, kun hän käänsi niitä hetkeksi, vastasivat auringon eloisaan suudelmaan eloisalla hymyllä. Asetuin paikalleni erään pulpetin ääreen.
Pomeranssipuut ja kaikki kasvit, jotka olivat täynnä loistavia kukkia, nauttivat niin ikään auringon nauravasta suopeudesta. Ne olivat nauttineet siitä kaiken päivää ja pyysivät nyt vettä. Emanuel harrasti puutarhatyötä, hän piti taimien hoitamisesta ja kasvattamisesta. Ajattelin tavallisesti että työskentely kasvien parissa, lapio tai vesikannu kädessä, tyynnytti hänen hermojaan, se oli ajanvietettä johon hän usein turvautui, ja nytkin hän katsahti pomeranssipuihin, kurjenpolviin, loisteliaisiin kaktuksiin, ja elähytti niitä kaikkia raikkaudella jota ne janoonsa tarvitsivat. Hänen huulensa pitelivät sillä välin rakasta sikaria, tuota elämän ensimmäistä ja tärkeintä ylellisyyskapinetta (hänelle); sen siniset savurenkaat kiemurtelivat aika sievästi kukkien keskellä illan valossa. Hän ei enää puhunut oppilaille eikä opettajattarille, mutta hän puheli helliä sanoja pienelle 'lintukoirattarelle' (jos saa tekaista sanan), joka nimellisesti kuului taloon mutta itse asiassa piti häntä isäntänään, ollen kiintyneempi häneen kuin kehenkään talon asukkaaseen. Hieno, silkkinen, rakastava ja rakastettava pikku koira se oli sipsutellessaan siinä hänen vieressään ja katsellen ilmeikkäin kiintynein silmin hänen kasvoihinsa, ja kun hän väliin leikillä pudotti kreikkalaislakkinsa tai nenäliinansa, kyyristyi koira pudonneen esineen viereen kuin mikäkin pienoisleijona, joka vartioi kuningaskunnan lippua.
Kasveja oli paljon, ja koska tuo harrastelija-puutarhuri haki kaiken veden kaivosta pihalta, venyi hänen työnsä hieman pitkäaikaiseksi. Suuri koulunkello tikutti edelleen. Se löi jo toisenkin tunnin. Auringonlaskun hohde hälveni nelikulmaisesta eteisestä ja sen nuorekkaasta ryhmästä. Päivä oli painumassa. Huomasin että tunnistani tulisi sinä iltana hyvin lyhyt, mutta pomeranssipuut, kaktukset ja kameliat olivat nyt kaikki saaneet palveluksensa. Oliko minun vuoroni?
Voi, puutarhassa oli vieläkin hoidettavia kukkia — suosikkiruusuja, eräitä valiokukkia, ja pikku Sylvien iloinen haukunta ja vikinä seurasi etenevää päällystakkia pitkin käytäviä. Panin pois osan kirjoistani, en tulisi tarvitsemaan niitä kaikkia, istuin ja ajattelin ja vasten tahtoani pyysin armoa hämyltä, joka hiipien tunkeutui sisään.
Sylvie tuli vielä kerran näkyviin iloisesti hypellen ja ilmoittaen siten päällystakin paluun, vesikannu laskettiin kaivon viereen, se oli täyttänyt tehtävänsä, ja kuinka olinkaan iloinen! Monsieur pesi kätensä pienessä kivialtaassa. Nyt ei enää ollut aikaa lukutunnille, rukouskellon täytyi soida ennen pitkää, mutta me tapaisimme kuitenkin, hän puhuisi, saisin tilaisuuden lukea hänen silmistään hänen ujoutensa arvoituksen. Pesun päätyttyä hän seisoi paikallaan, järjesteli hitaasti kalvosimiaan ja katseli uutta kuuta, joka sarvineen hohti kalpeana opaalinvärisellä taivaalla ja loi heikkoa välkettä Jean Baptisten ruusuikkunaan. Sylvie seurasi miettiväisenä hänen mielialaansa, hiljaisuus alkoi harmittaa sitä, se vinkui ja hyppi särkeäkseen sen.
"Pikku vaatelias", sanoi hän, "sinua ei sitten saa unohtaa hetkeksikään, siltä näyttää."