Hän nosti koiran käsivarsilleen, käveli laiskasti pihan poikki vain kyynärän päähän siitä ikkunarivistä, jonka erään ikkunan takana minä istuin. Hän käveli viivytellen, hyväili koiraa sylissään ja antoi sille helliä nimiä hellällä äänellä. Päätyoven portailla hän kääntyi, katsoi vielä kerran kuuta, harmaata tuomiokirkkoa, katsoi yli etäisten torninhuippujen ja talonkattojen, jotka häipyivät yösumun siniseen mereen, maistoi hämärän suloista hengähdystä ja silmäili puutarhan verhottua kukoistusta, sitten hän äkkiä katsoi taakseen, ja hänen silmiensä terävä katse viilsi luokkahuoneiden valkoisia seiniä, pyyhkäisi pitkää ikkunariviä. Luulin että hän kumarsi, mutta jos niin oli, ei minulla ollut aikaa vastata hänen tervehdykseensä. Silmänräpäys vain ja hän oli poissa, ja kuun valaisema kynnys lepäsi kalpeana ja varjottomana suljetun päätyoven edessä.
Kokosin syliini kaiken mikä oli levällään edessäni pulpetilla, ja kannoin käyttämättömän kirjakasan paikalleen kolmanteen luokkaan. Rukouskello soi, tottelin sen kutsua.
Huomenna hän ei tulisi Rue Fossettelle, se päivä kun oli kokonaan omistettu poikakoululle. Pääsin läpi tuntieni, pääsin läpi välillä olevien tuntien, näin illan lähenevän ja aseistauduin sen raskasta ikävää vastaan. Oliko pahempi jäädä asuintoverieni joukkoon vai istua yksin, sitä en ollut ajatellut; valitsin tietysti jälkimmäisen vaihtoehdon, sillä jos oli mitään lievityksen toivoa hetkeksikään, ei minkään tässä talossa asuvan ihmisen pää eikä sydän voinut sitä antaa, vain pulpettini kannen alla se saattoi asua, piileskellä jonkin kirjan lehtien välissä, kullata siveltimen päätä tai kynänkärkeä tai väikkyä mustepullon tummassa nesteessä. Raskain sydämin avasin pulpettini kannen, väsynein käsin kääntelin sen sisällystä.
Nuo tavalliset kirjat, tuttuihin kansiin ommellut niteet, otettiin yksitellen esiin ja pantiin toivottomasti takaisin. Niissä ei ollut viehätystä, ne eivät voineet lohduttaa. Onko tuo jokin uusi, tuo sinipunerva lentokirjanen? En ollut nähnyt sitä ennen ja olin kuitenkin järjestänyt laatikkoni tänä samana päivänä — tänä samana iltapäivänä. Kirjan oli täytynyt ilmestyä siihen viime tunnin kuluessa, kun olimme päivällisellä.
Minä avasin sen. Mikä se oli? Mitä se sanoisi minulle?
Se ei ollut satu eikä runoelma, ei essee eikä kertomus, se ei laulanut, tarinoinut eikä keskustellut. Se oli jumaluusopillinen teos, se saarnasi ja taivutti.
Kallistin korvani sille hyvin halukkaasti, sillä niin pieni kuin se olikin, sillä oli oma tenhovoimansa ja se vangitsi mielenkiintoni heti. Se saarnasi Rooman uskoa, se taivutti kääntymykseen. Tuon viekkaan pikku kirjan ääni oli hunajainen, sen sävy pelkkää öljyä ja palsamia. Tässä ei kuulunut Rooman ukkosen jylinää, ei tuntunut sen epäsuosion kärventävää henkäystä. Protestantin oli käännyttävä paavilaiseksi, ei niinkään paljon kerettiläisen helvetin pelosta kuin sen mukavuuden, suvaitsevaisuuden ja hellyyden vuoksi, jota Pyhä Kirkko tarjosi. Kaukana siitä että se olisi tahtonut uhata ja pakottaa, ei, se halusi vain ohjata ja voittaa. Sekö voisi vainota? Oi hyvänen aika, ei millään muotoa!
Tämä säyseä sepustus ei ollut tarkoitettu paatuneille ja maailmallisille, se ei olisikaan ollut väkevää ruokaa väkeville, se oli maitoa vauvoille, äidinrakkauden lempeätä nestettä pienimmälle ja nuorimmalle. Se oli tarkoitettu kokonaan ja yksinomaan sellaisille, joiden päähän on päästävä sydämen kautta. Se ei vedonnut älyyn, se koetti voittaa hellämielisen hänen kiintymystensä kautta, myötätuntoisen hänen myötätuntonsa kautta. St. Vincent de Paul ei voinut puhua suloisemmin kootessaan orponsa ympärilleen.
Muistan että eräänä päähoukuttimena uskosta luopumiseen esitettiin se tosiseikka, että katolilaisilla jotka ovat kuoleman kautta kadottaneet rakkaat ystävänsä, on se sanomaton lohdutus, että saavat rukoilla heidän sielulleen vapautusta kiirastulesta. Kirjoittaja ei kajonnut niiden henkilöiden lujempaan rauhaan, joiden usko jättää kiirastulen kokonaan sikseen, mutta minä ajattelin sitä ja loppujen lopuksi pidin jälkimmäistä uskoa lohdullisempana.
Pieni kirja huvitti minua eikä ollut minulle tuskallisen vastenmielinen. Se oli makeasuinen, hempeä, pintapuolinen pikku kirja, mutta kuitenkin jokin siinä virkisti synkkää mieltäni ja sai minut hymyilemään. Minua huvitti tuo muodoton sudenpentu, joka hypähteli villoihin kääriytyneenä ja koetti määkiä kuin viaton karitsa. Paikoittain se muistutti eräitä wesleylais-metodistisia kirjoitelmia, joita olin kerran lapsena lukenut ja joita höysti suunnilleen sama kiihtymyksen ja uskonvimman mauste. Se joka oli tämän kirjoittanut, ei ollut mikään paha mies, ja vaikka alituisesti näinkin hänen harjaantuneen viekkautensa — hänen järjestelmänsä pukinsorkan — empisin ennen kuin moittisin häntä itseään vilpillisyydestä. Mutta hänen arvostelukykynsä kaipasi haavurin lastoitusta, se oli kasvanut kieroon.