Oliko se liikuttanut minua?
"Luulen että se sai minut hieman uniseksi."
(Hiljaisuus.) Kas niin! Tuota sävyä ei kannattanut ottaa hänen seurassaan. Niin paha kuin olinkin — ja hän olisi suruissaan jos hänen pitäisi luetella kaikki vikani yhdessä hengenvedossa — oli Jumala ja luonto antanut minulle "_trop de sensibilité et de sympathie"[111] jottei niin liikuttava vetoaminen syvästi vaikuttaisi mieleeni.
"Tosiaankin", vastasin ja nousin äkkiä. "En ollut ensinkään liikuttunut — en hituistakaan."
Ja todistukseksi vedin taskustani täysin kuivan nenäliinan, joka oli vielä puhdas ja taitteissaan.
Tämän jälkeen kohdistettiin minuun sarja nuhteita, pikemmin kirpeitä kuin kohteliaita. Minä kuuntelin halukkaasti. Kahden päivän luonnottoman hiljaisuuden jälkeen oli musiikkiakin parempi kuulla Paulin taas saarnaavan omalla vanhalla tavallaan. Minä kuuntelin ja silloin tällöin virvoitin itseäni ja Sylvietä erään makeisrasian sisällöllä, rasian josta Emanuelin ansiosta ei koskaan puuttunut suklaanamusia. Hänestä oli hauska nähdä että pienellekin hänen kätensä antimelle suotiin asianmukainen arvo. Hän katseli minua ja koiraa, kun jaoimme saalista, ja pani kynäveitsensä pois. Koskettaen kättäni kimpulla vastateroitettuja kyniä hän sanoi:
"Sanokaa, pikku sisar — puhukaa suoraan — mitä olette ajatellut minusta kahtena viime päivänä?"
Mutta tähän kysymykseen en millään muotoa tahtonut kiinnittää huomiota, sen sisältö sai silmäni täyttymään. Hyväilin Sylvietä itsepintaisesti. Paul nojautui pulpetin yli ja kumartui minua kohti.
"Sanoin itseäni veljeksenne", hän virkkoi "tuskin tiedän mitä olen — veli — ystävä — en osaa sanoa. Tiedän että ajattelen teistä hyvää — tunnen että toivon teille hyvää — mutta minun täytyy hillitä itseäni, teitä täytyy pelätä. Parhaat ystäväni osoittavat vaaran ja kuiskaavat varovaisuutta."
"Te teette oikein kun kuulette ystäviänne. Olkaa kaikin mokomin varovainen."