"Se on teidän uskontonne — teidän omituinen, itseensä luottava, haavoittamaton uskontonne, jonka vaikutus tuntuu verhoavan teidät tiesi minkälaiseen kirottuun sota-asuun. Te olette hyvä — isä Silas sanoo teitä hyväksi ja pitää teistä — mutta teidän kauhea, ylpeä, vakava protestanttisuutenne, siinä on vaara. Se välähtää silloin tällöin silmistänne ja toisinaan taas se antaa teille erikoisen äänensävyn ja erinäisiä eleitä, jotka karmivat selkääni. Te ette tee mielenosoituksia, ja kuitenkin juuri äsken — kun puhuitte tuosta kirjasesta — hyvä Jumala! olin näkevinäni Luciferin hymyilevän."
"Varma on etten pidä arvossa tuota kirjasta — entä sitten?"
"Ette pidä arvossa tuota kirjasta? Mutta sehän on puhtainta ja olennaisinta uskoa, rakkautta, armeliaisuutta! Minä luulin että se liikuttaisi mieltänne, luotin ettei sen lempeys jäisi tehottomaksi. Laskin sen pulpetillenne rukous sydämessä. Mahdan olla syntinen, koska taivas ei kuule pyyntöjä jotka lämpimimpinä tulevat sydämestäni. Te halveksitte pientä lahjaani. Oh, cela me fait mal!"[112]
"Monsieur, en minä halveksi sitä — en ainakaan teidän lahjananne. Monsieur, istukaa ja kuulkaa minua. Minä en ole pakana, en ole kovasydäminen, en ole epäkristillinen enkä vaarallinen, niinkuin he sanovat teille. Minä en tahtoisi järkyttää uskoanne, tehän uskotte Jumalaan ja Kristukseen ja Raamattuun, ja niin uskon minäkin."
"Mutta uskotteko te Raamattuun? Otatteko vastaan jumalallisen ilmoituksen? Mitä rajoja on maanne ja lahkonne hurjalla huolettomalla uskaliaisuudella? Isä Silas lausui pimeitä viittauksia."
Houkuttelemalla sain hänet puolittain määrittelemään nämä viittaukset; ne osoittautuivat olevan viekasta jesuiitta-parjausta. Sinä iltana Paul ja minä puhuimme vakavasti ja kauan. Hän perusteli syitään, hän todisteli. Minä en osannut todistella — onnellinen kykenemättömyys, sillä tarvittiin vain voitonvarmaa ja johdonmukaista vastarintaa kumoamaan rippi-isän vihjaukset, mutta minä osasin puhua omalla tavallani, johon Paul oli tottunut ja jonka kiertelyitä hän saattoi seurata ja täyttää aukot ja antaa anteeksi oudot sammaltelut, jotka eivät enää olleet hänelle outoja. Koska olin oma itseni hänen seurassaan, saatoin puolustaa uskoani ja oppiani omalla tavallani, ja jossain määrin voin tyynnyttää hänen ennakkoluulojaan. Hän ei ollut tyytyväinen lähtiessään pois, tuskin edes rauhoittunut, mutta hänet oli nyt saatu selvästi tuntemaan että protestantit eivät välttämättä ole sellaisia jumalattomia pakanoita kuin hänen rippi-isänsä oli vihjaissut, hänet oli saatu jossakin määrin ymmärtämään heidän tapaansa kunnioittaa valoa, elämää, sanaa, hän kykeni nyt osittain tajuamaan, että joskaan heidän kunnioituksensa, kunnioitettavia asioita kohtaan ei ollut aivan samanlainen kuin se, jota viljeltiin hänen kirkossaan, oli sillä oma kenties syvempi voimansa — oma juhlallisempi pyhä kammionsa.
Huomasin että isä Silas (toistan vieläkin että hän ei ollut paha ihminen, vaikka puolustikin pahaa asiaa) oli typerästi häväissyt protestantteja yleensä ja minua muiden mukana ihmeellisillä nimityksillä, syyttänyt meitä ihmeellisistä "ismeistä". Monsieur Emanuel ilmaisi kaiken tämän omalla suoralla tavallaan, joka ei tietänyt mitään salamyhkäisyydestä, ja puhuessaan katseli minua lempeänä ja vakavan pelokkaana, miltei vapisten sitä ajatusta, että syytöksissä olisi perää. Isä Silas oli nähtävästi pitänyt minua tarkasti silmällä, oli huomannut että kävin vuorotellen ja ilman erotusta Villetten kolmessa protestanttisessa kappelissa — ranskalaisessa, saksalaisessa ja englantilaisessa — so. presbyteerisessä, luterilaisessa ja episkopaalisessa. Tuollainen vapaamielisyys todisti kunnon isän silmissä syvää välinpitämättömyyttä; joka suvaitsee kaikkea, päätteli hän, ei voi kiintyä mihinkään. Nyt sattui niin että olin usein hiljaisuudessa ihmetellyt näiden kolmen kirkkokunnan eroavaisuuksien vähäpätöistä ja toisarvoista luonnetta — niiden elinvoimaisten oppien yhteyttä ja samanlaisuutta. En nähnyt mitään mikä estäisi niitä kerran yhtymästä suureen Pyhään Liittoon, ja pidin arvossa niitä kaikkia, vaikka mielestäni jokaisessa oli muotovirheitä, turhaa painolastia ja arkipäiväisyyttä. Juuri nämä ajatukset kerroin Emanuelille ja selitin hänelle että oma viimeinen ojennusnuorani, opas jota seurasin ja opettaja johon luotin, oli ehdottomasti aina Raamattu itse, pikemmin kuin mikään kirkollinen suunta, oli se sitten minkä niminen tai minkä kansakunnan tahansa omaksuma.
Hän jätti minut leppyneenä, mutta täynnä huolenpitoa, huoaten väkevän toivomuksen, että jos olin väärässä, taivas johtaisi minut oikealle tielle. Vielä kynnykseltä kuulin tulisia kuiskeita "Marialle, taivaan kuningattarelle", hartaita pyyntöjä että hänen toivostaan vielä tulisi minun toivoni.
Omituista! Minulla ei vähääkään ollut tuollaista kuumeista halua käännyttää häntä pois isiensä uskosta. Mielestäni Rooman usko oli väärä, se oli kuin suuri sekava kuva kultaa ja savea, mutta minusta näytti että tämä katolilainen omaksui uskontonsa puhtaimmat ainekset viattomin sydämin, jota Jumalan täytyi rakastaa.
Ylläkerrottu keskustelu tapahtui kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla hiljaisen Rue Fossetten koulusalissa, joka oli eristetyn puutarhan puolella. Arvatenkin seuraavan illan samana tai myöhäisempänä hetkenä pyhä tottelevaisuus antoi sen sanasta sanaan kaikua tarkkaavaiseen korvaan rippituolin kiiltävän seinämän ääressä Tietäjäin vanhuuttaan harmaassa kirkossa. Seurauksena oli että isä Silas tuli käymään madame Beckin luona, ja tiesi minkälaisten sekavien syiden kannustamana sai häneltä luvan ottaa joksikin aikaa haltuunsa englannittaren sielunhoidon.