"Tulee toimeen minun kanssani, kyllä kai! Niin, hän on yrittänyt tehdä minun mielipiteeni ja makuni omikseen. Hän on noudattanut mieltäni hyvällä syyllä. Minä luulen, Polly, että sinä ja minä sanomme hänelle nyt hyvästi."
"Huomiseen vain. Purista Grahamin kättä, isä."
"En, sitä en aio, emme ole ystäviä. Älä yritäkään mielistelemällä saada minua puolellenne."
"Olettepa, olettepa ystäviä. Graham, anna tänne oikea kätesi. Isä, ojenna kätesi. Pankaa ne nyt yhteen. Isä, älä ole jäykkä, sulje sormesi, ole taipuisa — kas niin. Mutta tuo ei ole puristus — se on rusennus! Isä, sinähän puserrat kuin ruuvipihti. Sinä rusennat Grahamin käden luita myöden, sinä teet hänelle pahaa."
Hän tekikin varmaan pahaa, sillä hänellä oli kädessään paksu hohtokivisormus, jonka terävät särmät upposivat Grahamin lihaan niin että siitä tuli verta, mutta kipu sai tohtori Johnin vain nauramaan niinkuin levottomuus oli saanut hänet hymyilemään.
"Tulkaa kanssani työhuoneeseen", sanoi Home viimein tohtorille. He menivät. Heidän keskustelunsa ei ollut pitkä, mutta otaksun sen olleen ratkaisevan. Kosijan oli vastattava monenlaisiin kysymyksiin ja tutkisteluihin. Oli tohtori Bretton sitten toisinaan petollinen ilmeissään ja puheissaan tai ei, pohjaltaan hän ainakin oli terve. Hänen vastauksensa, sen ymmärsin perästäpäin, osoittivat sekä ymmärrystä että nuhteettomuutta. Hän oli hoitanut asiansa hyvin. Hän oli taistellut selkkauksien läpi, hänen omaisuutensa oli tulossa entiselleen, hän osoitti olevansa siinä asemassa että saattoi mennä naimisiin.
Vielä kerran isä ja ihailija ilmestyivät kirjastoon. Herra de
Bassompierre sulki oven; hän viittasi tyttäreensä.
"Ota hänet", kreivi sanoi. "Ota hänet, John Bretton, ja menetelköön
Jumala kanssasi niin kuin sinä menettelet hänen kanssaan!"
<tb>
Vähän sen jälkeen, ehkä noin pari viikkoa myöhemmin näin kolmen henkilön, kreivi de Bassompierren, hänen tyttärensä ja tohtori Graham Brettonin istuvan samalla penkillä matalan ja tuuhealehväisen puun alla Bois l'Etangin palatsin puistossa. He olivat tulleet sinne nauttimaan kesäillasta, mahtavien porttien edustalla odottivat heitä vaunut, vihreät ruohokentät levisivät heidän ympärillään hiljaisina ja hämyisinä. Etäämpänä kohosi palatsi valkoisena kuin Pentelikonin huippu, iltatähti loisti sen yllä, kokonainen metsä kukkivia pensaita levitti tuoksujaan ilmaan, hetki oli hiljainen ja lempeä, paikka yksinäinen, lukuunottamatta tätä ryhmää.