Pauliina istui molempien herrojen välissä, ja heidän keskustellessaan hänen pienet kätensä hypistelivät jotakin työtä. Luulin ensin että hän sitoi kukkakiehkuraa. Ei, hän oli niillä pienoisilla saksilla, jotka kiilsivät hänen polvellaan, irroittanut suortuvan kummankin vieressään istuvan miehen päästä ja punoi nyt yhteen harmaata ja kullankeltaista kiharaa. Kun palmikko oli valmis eikä hänellä ollut silkkilankaa sitoakseen sitä, hän otti tähän tarkoitukseen suortuvan omaa tukkaansa, sitoi sen solmulle, sulki medaljonkiin ja pani sydämelleen.
"Nyt", hän sanoi, "on tehtynä taikakalu jonka tehtävänä on pysyttää teidät molemmat aina ystävinä. Ette voi koskaan riidellä niin kauan kuin minulla on tämä."
Taikakalu oli todella tehty, lumous laadittu, joka teki vihollisuuden mahdottomaksi. Hänestä oli tullut yhdysside heidän välilleen, tekijä kummankin elämään, keskinäisen sopusoinnun lähde. Heiltä hän sai onnensa, ja mitä hän lainasi, sen hän maksoi takaisin korkoineen.
Onko todellakin sellaista onnea maan päällä? Niin kysyin kun katselin isää, tytärtä ja tulevaa miestä, jotka nyt olivat yhdessä — kaikki onnellisina ja onnea tuottavina.
On, niin se on. Ilman mitään romanttista väritystä ja mielikuvituksen liioittelua, niin se on. Muutamat ihmiselämät saavat — joinakin päivinä tai vuosina — todellisuudessa maistaa taivaan onnea, ja minä uskon että jos hyvät ihmiset kerran ovat tunteneet sellaista onnea (pahoille se ei koskaan tule), ei sen ihana vaikutus koskaan häviä kokonaan. Mitä koettelemuksia seuraakin, mitä sairauden tuskaa tai kuoleman varjoa, aikaisempi onnen päivä paistaa vieläkin keventäen ankaran tuskan ja värittäen tumman pilven.
Minä menen pitemmälle. Minä uskon että muutamat ihmisolennot ovat niin syntyneet, niin kasvatetut, niin johdetut pehmeästä kehdosta tyveneen ja myöhäiseen hautaan saakka, ettei mikään ylenmääräinen kärsimys tule heidän osalleen eikä mikään myrskyinen pimeys lankea heidän tielleen. Ja usein nämä eivät ole hemmoteltuja eivätkä itsekkäitä olentoja, vaan Luonnon valittuja, hyviä ja sopusointuisia, ystävällisiä ja armeliaita miehiä ja naisia, Jumalan lempeyden lempeitä edustajia.
En tahdo lykätä tuonnemmaksi onnellista totuutta. Graham Bretton ja Pauliina de Bassompierre menivät naimisiin, ja juuri tuollainen edustaja tuli tohtori Brettonista. Hän ei rappeutunut ajan mukana, hänen virheensä hälvenivät, hänen hyvät ominaisuutensa kypsyivät, hän edistyi henkisessä hienostuksessa, hän kasvoi siveellisessä kunnossa, kaikki sakka siivilöityi pois ja kirkas viini pääsi virtaamaan tyynenä ja välkkyvänä. Kirkas oli myös hänen viehättävän vaimonsa kohtalo. Hän säilytti miehensä rakkauden, hän auttoi häntä eteenpäin — oli hänen onnensa kulmakivi.
Tämä pari oli todellakin siunattu, sillä vuodet toivat heille suuren menestyksen ohella suurta hyvyyttä. He jakoivat omastaan avoimin käsin, mutta kuitenkin viisaasti. Epäilemättä hekin tunsivat ristejä, pettymyksiä, vaikeuksia, mutta he kantoivat ne hyvin. Useammin kuin kerran heidän täytyi nähdä Hänet, jonka kasvoja liha tuskin saattaa katsoa ja elää — heidänkin piti maksaa veronsa kauhujen kuninkaalle. Vuosien täyttyessä herra de Bassompierre otettiin pois, korkean iän kypsyydessä erkani Louisa Bretton. Kerran kuului valitus heidän saleissaan, Rakelin joka itkee lapsiaan, mutta toisia puhkesi terveinä ja kukoistavina menetettyjen tilalle. Tohtori Bretton näki itsensä elävän uudelleen pojassaan, joka peri hänen ulkomuotonsa ja taipumuksensa, hänellä oli niin ikään kookkaita tyttäriä niinkuin hän itse. Näitä lapsia hän kasvatti lempeällä mutta lujalla kädellä, ja ne kehittyivät perittyjen taipumustensa ja saamansa kasvatuksen mukaisiksi.
Lyhyesti esitän vain totuuden kun sanon että nämä kaksi elämää, Grahamin ja Pauliinan, olivat siunatut niinkuin Jakobin rakkaimman pojan, jolle Jumala "antakoon siunauksia taivaasta ylhäältä ja syvyydestä alhaalta". Niin se oli, sillä Jumala näki sen hyväksi.