Hän nyökäytti päätään kohteliaasti, veti huivinsa tiukemmalle ja poistui.
Tuli suuri hiljaisuus, sitten kuului muminaa yli huoneen. Luulen että muutamat oppilaat itkivät.
Kului hetkinen. Hälinä, kuiske, paikoittainen nyyhkytys yltyi. Huomasin että kuri oli höltynyt, epäjärjestys kasvamassa, ikään kuin tyttöni olisivat tunteneet että valvova silmä oli poissa ja todellinen kaitsija jättänyt luokan. Tottumus ja velvollisuudentunne sai minut toipumaan nopeasti, nousemaan kuten tavallisesti, puhumaan tavallisella äänelläni, pyytämään hiljaisuutta ja vihdoin palauttamaan sen. Tein englannintunnista pitkän ja kiinteän. Pidin tyttöjä siinä kaiken aamua. Muistan olleeni kärsimätön niitä oppilaita kohtaan, jotka itkivät. Itse asiassa ei heidän liikutuksensa ollut paljonkaan arvoinen, se oli vain hysteeristä kiihtymystä. Sanoin sen heille armotta. Melkein ilkuin heitä. Olin ankara. Tosiasia oli etten sietänyt heidän kyyneliään enkä tuota huohottavaa ääntä, en kestänyt sitä. Eräs verrattain lahjaton ja heikkointoinen oppilas pitkitti sitä kun toiset jo olivat lopettaneet; ehdoton välttämättömyys pakotti ja auttoi minua kohtelemaan häntä niin ettei hän uskaltanut jatkaa mielenosoitustaan, vaan hänen oli pakko tukahduttaa itkunsa.
Tuolla tytöllä olisi ollut oikeus vihata minua, jollen tunnin päätyttyä olisi käskenyt häntä jäämään, ja kun hänen toverinsa olivat lähteneet, tein sellaista mitä en koskaan ollut tehnyt kenellekään heistä — painoin hänet rintaani vasten ja suutelin häntä. Mutta antauduttuani tälle mielijohteelleni työnsin hänet nopeasti ulos luokasta, sillä tämän purkauksen jälkeen hän itki entistä katkerammin.
Täytin työllä sen päivän jokaisen hetken, ja olisin mielelläni istunut ylhäällä koko yön, jos olisin saanut polttaa kynttilää. Yöstä kuitenkin tuli huono, se jätti pahat jäljet ja valmisti minua huonosti seuraavan päivän sietämättömän lörpöttelyn tulikokeeseen. Tietysti tämä uutinen tuli nyt yleisen keskustelun aiheeksi. Pieni pidättyväisyys oli seurannut ensimmäistä yllätystä, mutta se oli pian ohi, nyt aukeni joka suu, nyt liikkui joka kieli. Opettajien, oppilaiden, vieläpä palvelijain huulilla oli nimi "Emanuel". Hän, jonka yhteys koulun kanssa palautui sen alkuaikoihin, hänkö nyt poistuisi näin äkkiä! Kaikkien mielestä se oli omituista.
He puhuivat niin paljon, niin kauan, niin usein, että heidän sanojensa ja huhujensa summattomuudesta kävi vihdoinkin selville jotakin. Kolmannen päivän tienoilla kuulin sanottavan että hän matkustaisi viikon kuluttua, sitten — että hän lähtisi Länsi-Intiaan. Katselin madame Beckin kasvoja, tutkin hänen silmiään saadakseni peruutuksen tai vahvistuksen tälle tiedolle, tarkastelin häntä kauttaaltaan saadakseni selvyyttä, mutta mikään hänessä ei ilmaissut muuta kuin mikä oli järkkymätöntä ja ylimalkaista.
Tämä ero oli hänelle suunnaton tappio, hän vakuutti. Hän ei käsittänyt miten täyttäisi tyhjän tilan. Hän oli niin tottunut sukulaiseensa, tästä oli tullut hänen oikea kätensä, kuinka hän tulisi toimeen ilman herra Paulia? Hän olikin vastustanut tätä askelta, mutta Paul oli vakuuttanut, että se oli hänen velvollisuutensa.
Hän sanoi tämän kaiken julkisesti päivällispöydässä, puhuen kuuluvalla äänellä Zélie St. Pierrelle.
"Miksi se oli hänen velvollisuutensa?" Olisin voinut tehdä hänelle tämän kysymyksen. Mieleni teki yllättää hänet äkkiä, kun hän tyynesti kulki ohitseni luokassa, ojentaa käteni, tarttua häneen lujasti ja sanoa: "Seis. Kuulkaamme nyt koko asia loppuun saakka. Miksi on hänen velvollisuutensa lähteä maanpakoon?" Mutta madame puhutteli aina jotakin toista opettajaa eikä koskaan katsonut minuun, ei koskaan näyttänyt tietävän että tämä asia mitenkään koskisi minua.
Viikko laahautui eteenpäin. Ei puhuttu enää mitään siitä että Emanuel tulisi sanomaan meille hyvästi, eikä kukaan näyttänyt välittävän hänen tulostaan, kukaan ei ilmaissut kiduttavaa pelkoa että hän lähtisi ääneti ja näkymättömänä, he puhuivat lakkaamatta, mutta eivät koskaan puheessaan koskettaneet tätä elinkysymystä. Mitä madameen tuli, saattoi hän tietysti nähdä Emanuelin ja puhua hänelle niin paljon kuin halutti. Mitä hän välitti siitä, tuliko professori näyttäytymään luokkahuoneisiin vai eikö?