"Minä kiellän sen. Jättäkää minut yksin. Pitäkää kätenne kaukana minusta, minun elämästäni, minun suruistani. Oi, madame, teidän kädessänne on sekä jäätävää kylmyyttä että myrkkyä. Te myrkytätte ja lamaannutatte."
"Mitä minä olen tehnyt, meess? Ette te saa mennä naimisiin Paulin kanssa. Ei hän voi mennä naimisiin."
"Kademieli", sanoin, sillä minä tiesin että hän salaa tahtoi Paulia itselleen ja oli aina tahtonut. Hän sanoi sukulaistaan "sietämättömäksi", teki pilaa hänen "hurskaudestaan", hän ei rakastanut, mutta tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan kiinnittääkseen hänet omiin etuihinsa. Olin tunkeutunut syvälle madamen muutamiin salaisuuksiin — en tiedä miten, ehkä sisäisen näkemyksen tai aavistuksen tietä. Eläessäni hänen lähellään olin niin ikään hitaasti oppinut ymmärtämään että — paitsi alempiensa seurassa — hänen täytyi aina olla toisen kilpailija. Hän oli minun kilpailijani, sielussaan ja sydämessään, vaikkakin salaisesti, mitä sileimmän pinnan alla ja kenenkään paitsi hänen ja minun sitä aavistamatta.
Kaksi minuuttia olin minä madamen valtiattarena, tunsin että koko nainen oli minun vallassani, sillä muutamina hetkinä, sellaisina kuin nyt — hetkinä jolloin tajunta oli kiihottunut niin kuin nyt — hänen tavallinen verhonsa, hänen naamarinsa ja kaapunsa olivat minulle pelkkää reikäistä verkkoa, jonka alla näin sydämettömän, mukavuutta rakastavan ja halpamaisen olennon. Hän vetäytyi hiljaa luotani pois ja sanoi säyseästi ja hillitysti mutta hyvin väkinäisesti, että jollen suostunut tulemaan levolle, hänen täytyi vastahakoisesti jättää minut. Minkä hän viipymättä tekikin, ehkäpä iloisempana päästessään pois kuin minä olin nähdessäni hänen katoavan.
Tämä oli ainoa salamoiva, totuutta vaativa kohtaus, mitä koskaan sattui madame Beckin ja minun välillä: tämä lyhyt yönäytelmä ei koskaan uusiutunut. Se ei hitustakaan muuttanut hänen käytöstään minua kohtaan. En tiedä hänen kostaneen. En usko että hän vihasi minua enemmän armottoman rehellisyyteni vuoksi.
Luulen että hän kietoutui voimakkaan luonteensa salaiseen filosofiaan ja päätti unohtaa sellaiset asiat, joita oli kiusallista muistaa. Tiedän että yhteisen elämämme loppuun saakka ei tämä kiivas kohtaus uusiutunut eikä siihen kertaakaan viitattu.
Se yö kului: kaikkien öiden — myös tähdettömän yön ennen loppua — täytyy kulua ja mennä ohi. Kuuden tienoilla — se oli hetki jolloin talo herätettiin — menin pihalle ja pesin kasvoni kylmällä raikkaalla kaivovedellä. Kun palasin sisään nelikulmaisen eteisen kautta, näytti tammikaappiin upotettu peililasin palanen kuvani. Peili sanoi, että olin muuttunut: posket ja huulet olivat vettyneen valkoiset, silmät kuin lasia, silmäluomet turvonneet ja punaiset.
Tullessani toverieni joukkoon tiesin että kaikki katsoisivat minua — sydämeni näytti paljastuneen heille, uskoin tulleeni ilmi. Inhottavan varmalta tuntui että koulun nuorimmankin täytyi arvata minkä ja kenen tähden olin joutunut epätoivoon.
"Isabelle", lapsi jota olin kerran hoitanut sairauden aikana, lähestyi. Pilkkaisiko hänkin minua?
"Que vous êtes pâle! Vous êtes donc bien malade, mademoiselle?"[117] hän sanoi pannen sormen suuhunsa ja töllisteli minuun, kasvoissaan surumielinen typeryys, joka sillä hetkellä näytti minusta kauniimmalta kuin terävin älykkyys.