Isabelle ei pitkäksi aikaa yksin jäänyt tietämättömyyden suosioon: ennen kuin päivä oli loppunut, oli minulle kokoontunut kiitollisuuden aihetta koko sokeata taloa kohtaan. Joukoilla on muuta tekemistä kuin lukea sydämiä ja tulkita hämäriä puheita. Joka tahtoo, pitäköön oman salaisuutensa — hoitakoon omat asiansa. Sen päivän kuluessa sain todistuksen toisensa jälkeen, ei ainoastaan siitä, että kukaan ei aavistanut nykyisen suruni syytä, vaan myös siitä, että koko sisäinen elämäni kuuden viime kuukauden aikana oli vielä yksin minun. Ei tiedetty — sitä ei ollut huomattu — että pidin erityisessä arvossa yhtä olentoa kaikkien toisten joukosta. Juorupuhe oli mennyt ohitseni, uteliaisuus oli katsonut ylitseni; nuo molemmat ovelat voimat, jotka aina hiiviskelevät ympäri, eivät koskaan olleet keskittyneet minuun. Määrätynlainen elimistö voi elää täyteen ahdetussa kuumesairaalassa ja säästyä lavantaudilta. Emanuel oli tullut ja mennyt, hän oli opettanut minua ja etsinyt seuraani, mahdollisina ja mahdottomina hetkinä hän oli kutsunut minua ja minä olin totellut. "Herra Paul kysyy neiti Lucya" — "Neiti Lucy on herra Paulin kanssa" — sellaisia tiedonantoja oli kuulunut alituiseen, eikä kukaan etsinyt selitystä, vielä vähemmän tuomitsi. Kukaan ei vihjaissut mitään, kukaan ei laskenut leikkiä.
Madame Beck luki arvoituksen, kukaan muu ei sitä ratkaissut. Mitä nyt kärsin, sitä sanottiin sairaudeksi — päänsäryksi — ja minä hyväksyin nimityksen.
Mutta mikä ruumiillinen kipu voisi vetää vertoja tälle tuskalle? Tälle varmuudelle, että hän oli lähtenyt sanomatta hyvästi — julmalle tiedolle että kohtalo ja vainoavat raivottaret — naisen kateus ja papin tekopyhyys — eivät sallineet minun enää nähdä häntä? Ihmekö siis että toinen ilta tapasi minut samanlaisena kuin ensimmäinen — kesyttömänä, kidutettuna, taaskin astelemassa pitkin tyhjää huonetta muuttumattoman, katkeran, äänettömän epätoivon vallassa.
Madame Beck ei itse kutsunut minua vuoteeseen sinä iltana — hän ei tullut lähelleni, mutta hän lähetti Ginevra Fanshawen — parempaa asianajajaa ei hän olisi voinut käyttää tähän tarkoitukseen. Ginevran ensimmäiset sanat: "Onko päänsärkynne hyvin häijyä tänä iltana?" (sillä Ginevra niinkuin kaikki muutkin, luuli että minulla oli päänsärkyä — sietämätöntä päänsärkyä, joka teki kasvoni pelottavan valkoisiksi ja jalkani hermostuneen levottomiksi) — niin, hänen ensimmäiset sanansa herättivät minussa halun paeta minne tahansa, niin että vain pääsisin pois hänen ulottuviltaan. Ja se mitä seurasi — valitukset hänen omasta päänsärystään — vahvisti päätökseni pian.
Minä menin yläkertaan. Pian olin vuoteessani — kurjassa vuoteessani. Olin maannut tuskin viittä minuuttia, kun toinen lähetti saapui, Goton, joka toi minulle jotakin juotavaa. Olin nääntymäisilläni janoon — join kiihkeästi. Juoma oli makeata, mutta tunsin lääkkeen maun.
"Madame sanoo että se panee teidät nukkumaan, nuppuseni", sanoi Goton ottaessaan tyhjän kupin pois.
Ahaa, siinä oli siis tyynnyttävä juoma. Itse asiassa he olivat antaneet minulle voimakkaan unilääkkeen. Minut oli pidettävä rauhassa yksi yö.
Koko talo paneutui levolle, yölamppu sytytettiin, makuusalissa tuli hiljaista. Uni vallitsi pian: noiden päänalusten luona sen oli helppo päästä herruuteen. Uni, terveiden päiden ja sydänten tyytyväinen valtias — se sivuutti levottoman.
Juoma alkoi vaikuttaa. En tiedä oliko madame vahvistanut vai miedontanut annosta: vaikutus ei ainakaan ollut se mitä hän oli tarkoittanut. Raukeuden sijasta tuli kiihtymys. Minua alkoi elähyttää uusi ajatus — omituisesti väritetty unelma. Rohkaiseva kutsu tunkeutui aisteihini, niiden torvet raikuivat, pasuunat törähtelivät tavattomia vaatimuksia. Mielikuvitus oli nostettu levostaan ja se tuli esiin rajuna ja huimana. Se katseli halveksien ainetta, kumppaniaan.
"Nouse!" se sanoi. "Sinä kuhnuri, tänä yönä minun tahtoni vallitsee, eikä sinulla ole mitään sanottavaa."