"Katso ulos ja silmäile yötä!" se huusi sitten, ja kun kohotin läheisen ikkunan raskasta luukkua, näytti mielikuvitus minulle — omalla kuninkaallisella kädenliikkeellään — verrattoman kauniin kuun, joka purjehtiessaan valaisi synkkää taivasta.
Se teki makuuhuoneen välkkyvän pimeyden, ahtaat rajat ja tukahuttavan kuumuuden sietämättömäksi läähättäville aisteilleni. Se houkutteli minua jättämään tämän luolan ja seuraamaan itseään ulos kasteeseen, viileyteen ja loistoon.
Se loihti eteeni omituisen kuvan keskiyön Villettestä. Erikoisesti se näytti puiston, kesäpuiston pitkine käytävineen, jotka kaikki olivat hiljaiset, yksinäiset ja rauhalliset; niiden keskellä oli suuri kivinen vesisäiliö — sen säiliön tunsin, sen vieressä olin usein seisonut — se oli syvällä puiden siimeksessä, tulvillaan kylmää kirkasta vettä, ja pohja oli vihreä, lehtevä, kaislainen. Mitä kaikesta tästä? Puiston portit olivat kiinni, lukossa, vahdittuina — puistoon ei voinut päästä.
Eikö voinut? Sitä asiaa sieti tuumia, ja miettiessäni pukeuduin koneellisesti. Täysin kykenemättömänä nukkumaan tai makaamaan hiljaa — kiihdyksissä kiireestä kantapäähän — mitä muutakaan voin tehdä kuin pukeutua?
Portit olivat lukossa, vahdit seisoivat porteilla; eikö siis ollut mitään pääsyä puistoon?
Pari päivää sitten olin ohikulkiessani nähnyt, kiinnittämättä siihen silloin mitään huomiota, raon aitauksessa — siitä oli särkynyt yksi säle. Nyt näin tämän raon muistissani — näin hyvin selvästi — ahtaan epäsäännöllisen aukon suoriin riveihin kuin pylväskäytäväksi istutettujen lehmusten runkojen välissä. Mies ei olisi mahtunut tuosta aukosta, ei lihava nainen liioin, madame Beck luultavasti ei, mutta minä luulin mahtuvani, minä kuvittelin että olisi hauska koettaa, ja jos pääsisin sisään, olisi koko puisto tällä hetkellä minun — kuutamoinen, keskiöinen puisto!
Kuinka makeasti nukkuikaan koko makuusali! Mikä syvä uni!
Mikä tasainen hengitys! Kuinka hiljainen oli koko suuri talo! Mikähän aika oli? Minun täytyi tietää. Luokkahuoneessa alapuolella oli kello — mikä esti minua uskaltamasta alas katsomaan sitä? Tällaisessa kuutamossa täytyi sen suuren valkoisen taulun ja pikimustien numeroiden näkyä varsin selvästi.
Tätä askelta eivät olleet estämässä edes narisevat saranat eikä naksahtava lukko. Näinä kuumina heinäkuun öinä ei siedetty ummehtunutta ilmaa, ja sisäovet olivat selkiselällään. Kestäisivätkö makuusalin lattialaudat askeleitani kavaltamatta niitä? Kyllä vain. Minä tiedän missä lauta on irrallaan, ja vältän sitä. Tammiportaat narisevat hiukan, kun laskeudun alas, mutta ei paljon — minä olen nelikulmaisessa eteisessä.
Suuret luokan-ovet ovat tarkasti kiinni, salvat on vedetty eteen. Toisella puolen on ovi käytävään auki. Luokat ovat mielestäni kuin suuria synkkiä vankiloita, jotka ovat haudatut kauas kaikkien kulkuväylien taakse, ja minulle täynnä aavemaisia ja sietämättömiä muistoja, jotka viheliäisinä makaavat pahnoillaan, raudat käsissä. Käytävä taas on mieluisa nähtävyys, sillä se johtaa korkeaan eteiseen, joka aukeaa suoraan kadulle.