Panin hänet vuoteeseen.
"Antaako hän minulle anteeksi tämän yhden kerran?" hän kysyi, kun minä riisuuduin. Minä vakuutin että hän kyllä antaa, ettei hän vielä ollut millään tavoin nurjamielinen, että Pollyn vain piti varoa tulevaisuudessa.
"Ei ole tulevaisuutta", hän sanoi. "Minä lähden pois. Enkö koskaan — koskaan saa nähdä häntä, kun olen poissa Englannista?"
Annoin rohkaisevan vastauksen. Kynttilä sammutettiin ja kului hiljainen puolituntinen. Minä luulin hänen nukkuvan, kun pieni valkoinen haamu vielä kerran nousi istumaan vuoteelleen ja hento ääni kysyi: "Pidättekö Grahamista, neiti Snowe?"
"Pidänkö hänestä? Pidän, hiukan."
"Hiukan vain! Pidättekö hänestä niinkuin minä?"
"Sitä en luule. Ei, en niinkuin sinä."
"Pidättekö hänestä paljon?"
"Sanoinhan että pidän hänestä hiukan. Mitä hyödyttää välittää hänestä niin hirveän paljon, hän on täynnä virheitä."
"Onko hän?"