Kun tuo pieni tyttö osui silmiini, kieppui hän ympäri kantapäällään, tempoili taluttajansa kättä ja rimpuili puolelta toiselle vallattomin ja eriskummaisin pyörähdyksin. Nuo oikukkaat liikkeet kiinnittivät huomiotani, ne tuntuivat minusta pelottavan tutuilta. Lähemmin tarkastettuani näytti yhtä tutulta lapsen koko asu, sinipunerva silkkitakki, pieni joutsenen untuvainen puuhka, valkoinen myssy — koko tuo pyhäpuku lyhyesti sanoen oli erään liiankin tutun keruubin juhla-asu, tuon pikku menninkäisen Désirée Beckin — ja Désirée Beck se oli, tai joku toinen hänen näköisensä vekara. Olisin voinut hämmästyä tätä keksintöä kuin ukkosen jyrähdystä, mutta sellainen liioittelu olisi ollut ennenaikainen. Keksintöjen ihme oli määrätty nousemaan vielä enemmän kuin yhden asteen verran ennen kuin se saavutti huippunsa.
Kenen kädessä saattoi rakastettava Désirée kieppua niin itsekkäästi, kenen hansikasta repiä niin silmittömästi, kenen käsivartta tempoa rankaisematta ja kenen hameen liepeillä riehua ja polkea niin julkeasti, jollei käsi, hansikas, käsivarsi ja hame kuulunut hänen rouva äidilleen? Ja siinä, hartioilla intialainen huivi, päässä himmeän vihreä silkkiharsoinen hattu — siinä seisoi tuoreena ja komeana, hilpeänä ja miellyttävänä itse madame Beck.
Omituista! Olin niin varmasti luullut että madame oli vuoteessaan ja Désirée pikku sängyssään tällä siunatulla hetkellä, molemmat nukkumassa vanhurskaan unta pyhien seinien sisällä Rue Fossetten syvässä hiljaisuudessa. Aivan varmaan he eivät myöskään voineet kuvitella "meess Lucietä" missään muussa toimessa, ja täällä me kaikki nyt kuitenkin huvittelimme juhlaloisteisessa puistossa keskiyöllä!
Itse asiassa madame menetteli vain täysin oikeutetun tapansa mukaan. Muistin nyt kuulleeni opettajien sanovan — vaikken sillä hetkellä erityisesti kiinnittänytkään huomiota tuohon puheeseen — että usein kun me luulimme madamen nukkuvan omassa huoneessaan, hän olikin juhlapuvussa lähtenyt oopperaan, teatteriin tai tanssiaisiin. Luostarielämä ei mitenkään ollut madamen makuun, ja hän kyllä osasi — laajasti joskin salaisesti — höystää elämäänsä suuren maailman herkkupaloilla.
Puolen tusinaa hänen herraystäviään seisoi ympärillä. Näiden joukosta tunsin pian kaksi tai kolme. Siinä oli hänen veljensä Victor Kint, siinä oli eräs toinen henkilö, viiksekäs ja pitkätukkainen — tyyni ja harvapuheinen mies, mutta hänen kasvoissaan oli muuan leima ja yhdennäköisyys, jota en voinut liikutuksetta huomata. Huolimatta rauhasta ja maltista, huolimatta luonteen ja ulkomuodon vastakohdista oli hänessä jotakin joka muistutti eräitä kasvoja — liikkuvia ja kiihkeitä, herkkiä ja vaihtelevia kasvoja, jotka milloin pilvettyivät, milloin säteilivät — kasvoja jotka oli poistettu minun maailmastani, kadonneet minun silmistäni, mutta joilla elämäni parhaat keväthetket olivat vaihdelleet valossa ja hehkussa. Niissä kasvoissa olin usein nähnyt ilmeitä jotka olivat niin lähellä neron tunnusmerkkejä, etten osaa sanoa miksi ei niille koskaan leimahtanut tuo vääjäämätön tuli, aate, henki ja salaisuus itse. Niin — tuo Josef Emanuel — tuo rauhan mies — muistutti minun silmissäni tulista veljeään.
Paitsi herroja Victor ja Josef, tunsin seurueesta vielä erään. Tämä kolmas henkilö seisoi takana ja varjossa, hänen ryhtinsä oli kumara, mutta puku ja kalju valkoinen pää tekivät hänestä ryhmän silmäänpistävimmän hahmon. Hän oli kirkon mies: hän oli isä Silas. Älä kuvittele, lukija, siinä olleen mitään epäjohdonmukaista että pappi oli mukana tässä juhlassa. Ei tätä pidetty minään turhuuden markkinain näytäntönä, vaan isänmaallisen uhrin muistojuhlana. Kirkko suojeli sitä, vieläpä mielenosoituksellisesti. Puistossa oli joukoittain pappeja sinä yönä.
Isä Silas oli kumartuneena penkin ja sen ainoan istujan yli. Tuolla maalaisella penkillä istui jokin — se oli omituinen möhkäle, muodoton, mutta loistava. Näkihän siinä sentään kasvojen ja piirteiden ääriviivat, mutta ne olivat niin hirvittävät ja niin kummallisessa paikassa, että saattoi melkein kuvitella päätä joka oli irroitettu ruumiista ja viskattu umpimähkään rikkaalle kauppatavarakasalle. Etäiset lampunsäteet välkkyivät kirkkaissa korvarenkaissa ja leveissä sormuksissa; ei kuunvalon kainous eikä soihtujen etäisyys voinut kokonaan hillitä vaatteiden upeita värejä. Terve, madame Walravens! Mielestäni näytit noitamaisemmalta kuin konsanaan. Ja samassa tuo kunnon rouva antoi todistuksen siitä, ettei hän todellakaan ollut ruumis eikä haamu, vaan tuima ja kova vanha nainen, sillä kun Désirée yltyi äänekkäästi pyytämään, että äiti menisi kauppakojulle ostamaan hänelle makeisia, antoi kyttyräselkäinen hänelle äkkiä mäjähtävän läimäyksen kultanuppisesta kepistään.
Siinä siis olivat madame Walravens, madame Beck, isä Silas — koko salaliitto. Minulle teki hyvää nähdä heidät näin koolla. En voi sanoa että tunsin itseni heikoksi heidän edessään tai hämmentyneeksi tai araksi. He voittivat minut lukumäärältään ja minä olin alakynnessä ja heidän jalkainsa alla, mutta vielä en ollut kuollut.