Lumottuna kuin jos olisin nähnyt kolmipäisen lohikäärmeen, en voinut jättää tätä seuraa; maa heidän lähellään näytti sitovan jalkani. Kolmen puun muodostama katos takasi varjoa, yö lupasi kuiskaten suojelusta, kohtelias lamppu sinkautti juuri yhden säteen näyttämään minulle pimeän turvallisen istuimen, ja katosi sitten. Sallittakoon minun nyt lyhyesti kertoa lukijalle kaikki mitä edellisen pimeän viikon aikana olin hiljaisuudessa kulkupuheesta saanut onkeeni Emanuelin lähdön alkusyystä ja tarkoituksesta. Kertomus on lyhyt eikä uusi: sen A:na on mammona, sen O:na omanvoitonpyynti.
Jos madame Walravens oli ruma kuin hindulainen epäjumala, näytti hän myös ihailijainsa mielestä omaavan epäjumalan arvon. Tosiasia oli että hän oli ollut rikas — hyvin rikas, ja vaikkei hänellä tällä hetkellä ollut rahaa hallussaan, oli luultavaa että hänestä kerran tulisi rikas uudestaan. Basseterren Guadaloupessa hän omisti suuren tilan, jonka hän oli saanut myötäjäisiksi kuusikymmentä vuotta sitten ja josta hänen oli täytynyt luopua miehensä vararikossa, mutta nyt sen sanottiin olevan veloista vapaa, ja jos se joutuisi pätevän ja rehellisen isännöitsijän hoitoon, arveltiin että siitä muutamassa vuodessa voisi tulla erittäin tuottava.
Isä Silaksen mieltä kiinnitti tämä mahdollinen vaurastuminen uskonnon tähden ja sen kirkon, jonka harras tytär Magloire Walravens oli. Madame Beck, joka oli kyttyräselkäisen kaukaista sukua ja tiesi hänen olevan ilman omaa perhettä, oli kauan pohtinut mahdollisuuksiaan äidin laskelmoivalla huolenpidolla, ja niin tylysti kuin madame Walravens kohtelikin häntä, ei hän koskaan lakannut liehittelemästä tätä omien etujensa vuoksi. Madame Beck ja pappi olivat rahasyistä siis yhtä innostuneita tuon Länsi-Intiassa sijaitsevan tilan hoitoon.
Mutta matka oli pitkä ja ilmanala vaarallinen. Tuon pätevän ja rehellisen isännöitsijän, jota tarvittiin, täytyi olla työhönsä antautuva mies. Juuri sellaista miestä oli madame Walravens pitänyt palveluksessaan kaksikymmentä vuotta, pilaten hänen elämänsä ja eläen hänen niskoillaan kuin mikäkin vanha sieni. Juuri sellaista miestä oli isä Silas kasvattanut, opettanut ja sitonut itseensä kiitollisuuden, tavan ja uskon siteillä. Sellaisen miehen tunsi madame Beck ja osasi jossain määrin vaikuttaa häneen. "Oppilaani", sanoi isä Silas, "on vaarassa luopua uskostaan, jos hän jää Europpaan, sillä hän on joutunut erään kerettiläisen pauloihin." Madame Beck intti tähän oman yksityisen lisäyksensä ja katsoi parhaaksi pysyttää omassa rinnassaan salaisen syynsä, miksi hän toivoi Paulin maastamuuttoa. Mitä hän itse ei voinut saada, sitä hän ei olisi suonut toisellekaan: pikemmin hän tahtoi tuhota tuon halutun. Madame Walravens taas tahtoi tiluksensa ja rahansa itselleen, ja hän tiesi että Paul voisi, jos tahtoisi, olla mitä parhain ja uskollisin isännöitsijä, ja niinpä nämä kolme oman edun etsijää liittoutuivat ja kävivät ahdistamaan tuota ainoata epäitsekästä. He puhuivat järkeä, vetosivat häneen, rukoilivat, he antautuivat hänen armoilleen ja jättivät etunsa luottavaisesti hänen käsiinsä. He pyysivät vain kahta tai kolmea antaumuksen vuotta — niiden jälkeen hän saisi elää omaa elämäänsä: yksi joukosta ehkä toivoi että Paul sinä aikana kuolisi.
Kukaan elävä olento ei koskaan nöyrästi laskenut etujaan herra Emanuelin jalkoihin tai luottaen jättänyt sitä hänen käsiinsä niin että hän olisi halveksinut tuota luottamusta tai työntänyt sitä luotaan. Millainen kenties oli hänen oma tuskansa tai sisäinen vastenmielisyytensä lähteä Euroopasta — minkälaiset hänen omat tulevaisuudensuunnitelmansa — sitä ei kukaan kysynyt, tietänyt tai ilmoittanut. Kaikki tämä oli tyhjyyttä minulle. Saatoin arvata hänen keskustelunsa rippi-isän kanssa, aavistin mitä osaa velvollisuus ja uskonto oli pantu näyttelemään hänen suostutteluissaan. Hän oli lähtenyt antamatta mitään merkkiä. Siihen tietoni päättyi.
<tb>
Pää kumarassa, otsa käsien varassa istuin keskellä ryhmittyneitä puunrunkoja ja tiheitä pensaita. Jos tahdoin, voin kuulla kaiken mitä naapurini puhuivat, olin kyllä lähellä, mutta jonkin aikaa ei ollut mitään syytä kuunnella. He pakisivat puvuista, musiikista, juhlavalaistuksesta, kauniista yöstä. Odotin kuulevani heidän sanovan: "Nyt on tyven ilma hänen matkustaa, 'Antiguan' (hänen laivansa) purjehdus on suotuisaa." Mitään sellaista huomautusta ei kuulunut, ei mainittu Antiguaa, ei sen matkaa eikä matkustajaa.
Ehkei tuo kevyt pakina huvittanut vanhaa madame Walravensia enempää kuin minuakaan; hän näytti levottomalta, käänsi päätään puolelle ja toiselle, katseli puiden välitse ja väkijoukkoon ikään kuin odottaen jonkun tuloa, kärsimättömänä viipymisestä. "Ou sont-ils? Pourquoi ne viennent-ils?"[118] kuulin hänen mutisevan useammin kuin kerran, ja vihdoin, ikään kuin olisi päättänyt saada vastauksen kysymykseensä, johon siihen saakka kukaan ei näyttänyt kiinnittäneen huomiota, hän sanoi ääneen tämän lauseen — lauseen joka oli kylläkin lyhyt ja yksinkertainen, mutta joka sai minut kovasti hätkähtämään:
"Messieurs et Mesdames", hän sanoi, "oú donc est Justine Marie?"[119]
"Justine Marie!" Mitä tämä oli? Justine Marie — kuollut nunna — missäkö hän oli? Haudassaan tietenkin, madame Walravens — mitä voit hänestä tahtoa? Sinun pitää mennä hänen luokseen, mutta hän ei tule sinun luoksesi.