Niin olisin minä vastannut, jos vastaaminen olisi kuulunut minulle, mutta kukaan ei näyttänyt olevan minun mieltäni, kukaan ei näyttänyt hämmästyvän, hätkähtävän tai olevan neuvoton. Rauhallisin jokapäiväinen vastaus kohtasi kyttyräselkäisen kummallista, vainajia häiritsevää Endorin noidan kysymystä.
"Justine Marie", sanoi joku, "tulee kohta, hän on kauppakojussa, hän on täällä aivan heti."
Tämä kysymys ja vastaus aiheutti muutoksen juttelussa — jutteluna se vieläkin pysyi, kevyenä, pintapuolisena, tuttavallisena jutteluna. Vihjailuja, viittauksia, selityksiä kierteli nyt läpi piirin, mutta ne olivat kaikki niin katkonaisia, niin riippuvaisia henkilöistä joita ei nimitetty, että niin tarkasti kuin kuuntelinkin — ja nyt minä kuuntelin kohtalokkaan kiihkeästi — en saanut selville muuta kuin että jokin suunnitelma oli tekeillä, joka koski tätä haamumaista Justine Marieta — kuollutta tai elävää. Tämä perhe-salaliitto näytti ottaneen hänet haltuunsa jotenkin, jostakin syystä, oli puhetta joistakin odotetuista häistä, jostakin omaisuudesta, mutta ketä asia koski, sitä en oikein saanut selville — ehkä Victor Kintiä, ehkä Josef Emanuelia — molemmat olivat nuoria miehiä. Kerran luulin viittausten ja leikinlaskujen kohdistuvan nuoreen vaaleatukkaiseen muukalaiseen, joka kuului seurueeseen ja jota sanottiin Heinrich Mühleriksi. Kesken kaiken juttelun madame Walravens väliin tokaisi jotakin käheällä ärtyisellä äänellään. Hänen kärsimättömyyttään kevensi vain Désiréen leppymätön paimentaminen — tyttö ei voinut liikahtaakaan vanhan naisen uhkaamatta häntä kepillään.
"La voilà!" huusi äkkiä eräs herroista, "voilà Justine Marie qui arrive!"[120]
Tämä hetki oli minulle omituinen. Mieleeni johtui maalattu nunnankuva seinälaudoituksessa, ajattelin tuota surullista rakkaustarinaa, näin ajatuksissani näyn ullakolla ja käytävällä ja omituisen ilmestyksen lehtimajassa, aavistin että nyt oli tulossa selvitys. Oi, kun mielikuvitus kerran pääsee valloilleen, mihin silloin pysähdymme? Mikä talvinen puu on silloin niin paljas ja lehdetön, mikä lehtiä pureksiva eläin tien varrella niin vaatimaton, ettei mielikuvitus, kiitävä pilvi tai esiin pyrkivä kuunsäde pue sitä henkisyyteen ja tee siitä aavetta?
Painoin juhlallisen voimakkaasti käden sydämelleni odottaen salaisuuden selviämistä. Tähän asti olin nähnyt tuon haamun vain himmeästi, kuin lasin läpi, nyt olin näkevä sen kasvoista kasvoihin. Minä nojauduin eteenpäin, minä katselin.
"Hän tulee!" huusi Josef Emanuel.
Piiri avautui ikään kuin päästääkseen sisälle uuden ja tervetulleen jäsenen. Tällä hetkellä satuttiin kantamaan ohi tulisoihtua; sen hohde auttoi kalpeata kuuta tekemään oikeutta ratkaisulle, valaisemaan täydellisesti lähenevää selvitystä. Varmaankin ne, jotka seisoivat lähelläni, tunsivat edes hiukkasen samaa jännitystä, jota minä sain kokea niin mittaamattomassa määrässä. Kylminkin tuossa ryhmässä mahtoi pidättää hengitystään jonkin aikaa! Mitä minuun tulee, oli henkeni salpaantunut.
Se on ohi. Hetki ja nunna ovat tulleet. Ratkaisu ja selvitys on saatu.
Tulisoihtu loimuaa vieläkin kyynärän päässä puistonvartijan käden kohottamana, sen pitkä punainen tulenkieleke miltei nuolee odotetun vartaloa — siinä missä hän seisoo näkyvissäni kokonaan! Mitä hän muistuttaa? Mitä hänellä on yllä? Minkänäköinen hän on? Kuka hän on?