Puistossa on tänä iltana paljon naamioita, ja koska hetki on myöhäinen, alkaa kaikkialle levitä niin omituinen vallattomuuden ja salaperäisyyden tunne, että tuskin olisit uskomatta minua, lukija, jos sanoisin että hän muistuttaa ullakon nunnaa, että hänellä on musta vaippa ja valkea huntu, että hän näyttää haudastanousseelta ruumiilta ja että hän on aave.
Väärin, kuvittelua! Emme tahdo kaupitella moista vaatetta. Olkaamme rehellisiä, leikatkaamme kuten ennenkin "totuuden koruttomasta kankaasta".
Koruton on sentään huonosti valittu sana. Se mitä näen, ei oikeastaan ole korutonta. Villetteläinen tyttö siinä seisoo — tyttö joka on tuoreeltaan lähtenyt kasvatuslaitoksesta. Hän on hyvin sievä — sitä laatua kauneutta, joka on luontaista tälle maalle. Hän näyttää hyvin ruokitulta, on vaalea ja lihava. Hänellä on pyöreät posket, kauniit silmät, runsas tukka. Hän on sievässä puvussa. Hän ei ole yksinään, hänen seurueeseensa kuuluu kolme henkilöä — näistä kaksi vanhanpuoleista, ja niitä hän nimittää "sedäkseen" ja "tädikseen". Hän nauraa, hän juttelee, hän on hyväluonteinen, vilkas ja kukoistava — näyttää joka suhteessa kauniilta porvaristytöltä.
Sen verran "Justine Mariesta", sen verran aaveista ja salaisuudesta. Eipä silti että salaisuus olisi selvinnyt — tämä tyttö ei varmaankaan ole nunnani. Se minkä olin nähnyt ullakolla ja puutarhassa, oli hyvän joukon pitempi.
Olemme katsoneet kaupunkilaiskaunotarta, olemme pikimmiten vilkaisseet kunnioitettavaan vanhaan setään ja tätiin. Riittääkö meiltä ohimennen silmäys tämän seurueen kolmannelle henkilölle? Voimmeko säästää hänelle hetken huomion? Sen verran meidän toki pitäisi huomata häntä, lukija, hänellä on vaatimuksia meihin nähden, emme tapaa häntä nyt ensimmäistä kertaa. Likistin käsiäni hyvin kovasti, vedin henkeä hyvin syvään, pidätin huudahduksen, tukahdutin kirkaisun, kielsin hätkähdyksen, en puhunut enkä liikahtanut enempää kuin kivi, mutta minä tiesin mitä katsoin, tunsin hänet läpi sen himmeyden, minkä monen yön itkeminen oli jättänyt silmiini. He sanoivat että hänen piti matkustaa Antiguassa. Madame Beck sanoi niin. Hän valehteli tai oli hän sanonut sen mikä sillä hetkellä oli totta, ja jättänyt sanansa oikaisematta, kun niistä tuli valhetta. Antigua oli lähtenyt, ja tässä seisoi Paul Emanuel.
Olinko iloinen? Suunnaton paino nousi sydämeltäni. Lupasiko tämä tosiasia iloa? Kysy ensin missä olosuhteissa tämä viivytys tapahtui. Minkä verran se koski minua? Eikö ollut toisia joita se saattoi koskea vielä lähemmin?
Ja kuka sitten oli tämä nuori tyttö, tämä Justine Marie? Ei mikään vieras, lukija; minä tunnen hänet ulkomuodolta; hän käy Rue Fossettella, hän on usein mukana madame Beckin sunnuntaikutsuissa. Hän on sukua sekä Beckeille että Walravenseille, hän on saanut ristimänimensä pyhimys-nunnasta, joka olisi ollut hänen tätinsä jos olisi jäänyt eloon, hänen sukunimensä on Sauveur, hän on perijätär ja orpo, ja Emanuel on hänen holhoojansa, muutamien mukaan kumminsa. Perhe-salaliitto toivoo että tämä perijätär menisi naimisiin jonkun kanssa heidän joukostaan — kuka se on? Tuiki tärkeä kysymys — kuka se on?
Olin nyt hyvin iloinen siitä, että makeassa juomassa tarjottu unilääke oli villinnyt minut niin että sänky ja huone tuntuivat sietämättömiltä. Olen aina, läpi koko elämäni, halunnut tunkeutua oikeaan totuuteen, olen mielelläni etsinyt jumalatarta hänen temppelistään, kohottanut verhoa ja uhmannut ylvästä katsetta. Oi sinä titaani jumalatarten joukossa! Kasvojesi peitetyt ääriviivat tekevät katsojan usein sairaaksi epävarmuudellaan, mutta anna meidän nähdä yksikin piirre, näytä meille yksikin viiva selvänä kammottavassa rehellisyydessään; me kenties läähätämme kuvaamattoman kauhun vallassa, mutta siinä läähätyksessä saamme juoda henkäyksen sinun jumalallisuuttasi. Sydämemme vapisee ja sen virrat tulvehtivat kuin maanjäristyksen nostamina, mutta me olemme nielleet voimaa. Pahimman näkeminen ja tunteminen riistää pelolta sen tärkeimmän aseen.
Lukumäärältään enentyneenä Walravensin seurue tuli nyt hyvin iloiseksi. Herrat hakivat virvokkeita kioskista, kaikki istuivat nurmikolle puiden alle, he joivat maljoja ja kilistelivät, he nauroivat ja laskivat leikkiä. Emanuel sai kestää hieman leikinlaskua, puoleksi hyväntuulista, puoleksi ilkeätä, varsinkin madame Beckin taholta. Sain pian selville että hän oli joksikin aikaa lykännyt matkansa omasta tahdostaan, ilman ystäviensä vaikutusta, vieläpä vasten heidän neuvoaan. Hän oli antanut Antiguan mennä ja varannut itselleen paikan Paul et Virginie-nimiseen laivaan, jonka piti lähteä kahta viikkoa myöhemmin. He koettivat nyt kiusata häntä mainitsemaan syytä tähän päätökseen, mutta hän ilmoitti vain epämääräisesti, että syynä oli "erään pienen asian järjestäminen, jonka hän oli pannut sydämelleen". Mikä oli tämä asia? Kukaan ei tietänyt. Tiesi sentään, joukossa oli eräs joka näytti ainakin osittain omaavan hänen luottamuksensa; merkitsevä katse välähti hänestä Justine Mariehin. "Pienokainen auttaa minua, eikö totta?" hän sanoi. Vastaus oli nopea kylläkin, Herra tietää!
"Mais oui, je vous aiderai de tout mon coeur. Vous ferez de moi tout ce que vous voudrez, mon parrain."[121]